sunnuntai 1. joulukuuta 2013

1.12.1911


Loppusyksy.

Koleita koivuja. Mureita mättäitä. 

Ei sirkutusta, vain tuulen ulvontaa.

Metsässä on mies lapioimassa maata, lepää joskus heittojen 
väliajoilla työtänsä silmäillen ja jatkaa taas uupumattomalla
 uutteruudella. 

Käyn hänen luoksensa. 


-Etsittekö aarteita vaari? -utelen.

-Ei herraseni, mutta aion kätkeä tähän aarteen, 
saan vastaukseksi.

Hiljaisuus. 

Sitten hän jatkaa.
                                                            
- Minulla on ollut koira. 
Kuusitoista vuotta. Tomi oli sen nimi. 

Niin uskollinen se oli ettei ikinä kukaan
 ihminen voisi sellainen olla.

Köyhä olin ja köyhä olen vieläkin. Tomi sai monta
kertaa tyytyä niukkaan ruokaan mutta niin sain minäkin.

Hyvien päivien hymyillessä nautimme sitä runsaammin
antimista ja lihoimme voidaksemme kestää kovina aikoina.

Parempia ystäviä ei ollut kuin Tomi ja minä. 

Harvoin me olimme erotettuna ja jos joskus niin kävi, 
suri Tomi kuin uskollinen koira voi. Minustakin ero 
oli raskas ja iloitsin jälleennäkemisen hetkestä kuin
luvattua herkkupalaa odottava lapsi. 

Nyt on Tomi poissa ainaiseksi. 

Sen suuret älykkäät silmät eivät enää minua katsele eikä sen 
rattoisa haukunta tervehdi minua tervetulleeksi kodin rauhaan 
raskaan päivän taistojen perästä. 

Yksin saan nyt istua roihun ääressä tuvassani, kun Tomi ei 
enää makaa jalkain juuressa ja köyhyyteni tuntuu entistä
 raskaammalta vaikka minulla ole ketään kenen kanssa
 jakaa vähiä murujani. 

Kaiketi sentään, ymmärrätte, että aarre se on, 
minkä aion nyt kätkeä tähän?


( 1.12 1911 ilmestynyneen "Eläinsuojelukalenterin" 
alkuteksti ja sen kirjoittajan metsäkävelyllä
kokema aito tapahtuma. )

8 kommenttia:

Ilahdun kommentistasi ❤️