keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Reseptikortit osa 1. Mestarikokki


1970-luvun emäntien villitys olivat reseptikortit joita
tilattiin muutamia kerrallaan suureen muovilaatikkoon
jotka kokonaisuudessaan muodostivat valmiiksi kerättynä
 hienon reseptikokonaisuuden.

Näitä oli aikanaan lähes joka perheellä ja
niiden keräily oli samanlainen kansalaisvelvollisuus
kuin muumimukien keräily nykyään. 

Kun itse löysin nämä reseptikortit kirpulta
totesi äitini heti; "tuollaisia romuja!!" 

Hän kun taitaa muistaa reseptikorttien ajan
liiankin hyvin eikä niissä ole hänelle sen
 ihmeellisempää viehätystä ja eksotiikkaa
 toisinkuin tällaiselle 80-luvulla syntyneelle.

Minusta nämä ovat visuaalisesti aivan ihanat! 


Suoraan sanottuna, eihän näistä tule ruokaa laitettua. 
Reseptit ovat suureksi osaksi todella outoja 
nykymakuun tottuneille. 

Joskin leivonnaisohjeet vaikuttavat ihan kelvollisilta.


        
Voi noita värejä!


Haluaisitteko testata vaikka joitain näistä?


Tässä reseptit. 

Monissa resepteissä on pieni alustus aiheeseen 
ja joistain niistä olen lukenut aika hauskoja juttuja. 

Milloin jotain reseptia moititaan lihottavaksi
 mutta todetaan "hyvää se on kumminkin" 
tai kertoja eksyy muutoin ihan sivuraiteille.



Korkkasin tänään uuden monitoimilaitteen
 joten kaikki kortit oli pakko käydä läpi
 ja skannasin nämä suosikkini. 

Tuollaisen kultaisen padan kun vain saisi. 




Samat kauniit astiat vuorottelevat kuvissa...


 Ihanat kattaukset.

Koristelu on herttaista.

 Jostain syystä tämä alimmainen on minusta peräti kaunein. 

Minulla itseasiassa on kaksi settiä näitä kortteja, 
toinen on ehjä kokonaisuus mutta toinen on
 hajallaan ainakin 200 eri paikassa. 

 Käytän niitä nimittäin kirjanmerkkeinä. 

 Siinä on ihan varteenotettava nykyaikainen 
käyttötapa ainakin jos lukee paljon,
kummasti arkea ilahduttaa kun kirjaa avatessa 
syliin putoaa milloin 
"Kieli-spagetti-salaatti" tai "Se hienompi munuaismedaljonki!"

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

44 vuotta vanhaa huumoria


Seura-lehti huvitti ihmisiä vuonna 1968 näin:








lauantai 20. lokakuuta 2012

Merry treat ja sieniä


Eilinen perjantai oli hauska mutta iltaa kohden stressaava päivä. 

Olen vierailemassa vanhempieni luona kaukana Helsingistä. 

Pääkaupungin betonin ja metroasemien ankeasta ympäristöstä tänne 
metsäisemmalle seudulle siirtyminen tuntuu hienolta. Helsingissä en luontoa 
näe. Asuinpaikkani lähellä on kyllä kaunis metsäinen lenkkipolku mutta en 
uskalla mennä sinne yksin. Surullinen tosiseikka on se että naisen ei kannata
 liikkua yksin syrjäisillä alueilla pk-seudulla. Tästä voi olla muutakin mieltä 
mutta itse en halua ottaa riskejä Itä-Helsingin suunnassa. 

Niin joudun kärsimään normaalielämässäni mittavista luontovieroitusoireista  
joihin olen välillä pakahtua joten heti tänne tultuani menin suoraa päätä metsään.


Metsässä pidän kaikesta. Pelkästään erilaisten sammalten määrä on valtava. Ne ovat koristeellisia ja hienoja, en malta olla ihailematta niitä. On monia värejä kirkuvanpunaisesta turkoosiin ja erilaisia muotoja. Ja metsän monet tuoksut...

Laitan myös ilahtuneena merkille kaikki erikoisenmuotoiset tai pahkaiset puut.

Esimerkiksi eräs tuttu puu on aivan liikuttava. Puu on ensin kasvanut piikkisuorana noin nelimetriseksi jolloin se on yhtäkkiä päättänyt tehdä valtavan kolmemetrisen mutkan itseensä. Mutkan teko on jatkunut koosta päätellen useita vuosia jonka jälkeen puu on tajunnut että tätä tahtia mutkan paino kaataa koko yksikön. Silloin se onkin alkanut suoristaa itseään mutkasta jälleen piikkisuoraan asentoon. En ymmärrä
 mikä logiikka tässä prosessissa on aikanaan ollut mutta hienosti virhe on havaittu ja korjattu.

Pidän myös todella paljon erilaisista hämähäkeistä. Yleisimmät hämähäkit joita näen ovat tuhkanharmaita tai ruskeita mutta tuurilla syksymetsässä näkee isoja punaisia hämähäkkejä jotka muistuttavat vähän kirsikkaa. On myös ristilukkeja ja siron kauniita hennonvihreitä hämähäkkejä jotka ovat aavistuksen läpikuultavia. Ja usein näkee isompiakin eläimiä. Tällä kertaa pääsin melkein 10 metrin päähän isoja valkohäntäpeuroja.

Siinä sinne tänne milloin mitäkin luontoihmettä ihmetellessäni osuin hyvälle suppilovahveroalueelle. En tiedä mikä siinä sienten poiminnassa on mutta on se vain kivaa. Vähän kuin jonkinlaista aikuisten aarteenetsintää.

Kotona huomasin että hankkimani edullinen G1-poni Merry treat vm. 1984 oli tullut postilaatikkoon joka paransi päivää entisestään. Olen halunnut tämän jouluponin pidempään  kokoelmaani ja nyt sen sitten sain. 


Linssiluteeksihan tämä poni paljastui ja hän sitten vaatimalla 
vaati osallistumista uuden talon töihin. Ilmoitti olevansa vanhanajan työhevonen. 

Noita suppilovahveroita tuli niin paljon että niiden siivoamisessa meni pari tuntia. Pesin sienet ja jaoin ne kahteen osaan. Rikkinäisemmät päätin paistaa kokoon, vievät siten paljon vähemmän tilaa pakkasessa. Sitten sen toisen puolen, ne isoimmat ja ehjimmät päätin kuivata.

Annoin niiden ensin kuivua lakanan päällä josta siirsin ne uunipelleille leivinuunin päälle jälkilämpöön ja tästä vielä siirrän niitä joko uuniin tai kuivuriin tai sitten vain kaapin päälle.


Se stressaava osuus tuli kun sieniä siivotessani käteeni tuli kummallinen sieni joka ei varmasti ollut suppilovahvero. Oma sienituntemukseni rajoittuu siihen että tunnistan kantarellin, suppilovahveron, herkkutatin ja pari muuta. Ajattelen sen niin että minun ei edes tarvitse tunnistaa kaikkia myrkkysieniä  koska kerään vain niitä jotka takuuvarmasti tunnistan.

Mutta sitten tämä.


Minulla oli heti sen pussista käteeni napatessani hämärä muistikuva että on myrkyllinen ja näinhän se on.
Seitikki ja vastamyrkkyä sille ei ole. Nytpä sainkin käydä läpi kaikki suppilovahverot uudelleen ja tällä kertaa poistin kaikki rikkonaiset osat joiden lajista en ollut satavarma. Aiemmin siis hyväksyin rikkonaisetkin suppilot mutta nyt raakkasin ne armotta ylihysteerisenä pois.

Mushroom or doom?

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Hyvin pitkät hiukset, vintage, valokuvat


Muistatteko tämän jutun? Pidän kovasti hänen kiehtovasta tarinastaan
 mutta erityisesti olen aina ollut ihastunut hänen kauniisiin hiuksiinsa.

Jo lapsena ihastelin elokuva-Sissin pitkiä hiuksia ja olin ihastuksissani
 kun tajusin että elokuvat pohjautuvat tositarinaan joka tarkoitti että
jollakulla oikeasti oli ollut sellainen hiuspaljous!


Omiin lapsuusmuistoihini liittyy muisto äidistäni joka jahtasi minua sakset kädessä ympäri taloa
kunnes pelastauduin jyrkille vanhanaikaisille portaille joille mahtui vain
yksi  kerrallaan. Oli kyse hiustenleikkuusta. 

Minä halusin suojella kutrejani, äitini oli sitä mieltä että pitkät hiukset lapsella olivat hankalahoitoiset, takkuuntuvat ja epäsiistit. On totta että usein taistelin takkujen kanssa mutta pitkät hiukseni silti tahdoin
pitää heti kun ymmärsin pitää puoleni. Monia kädenvääntöjä tästä käytiin.

Hiusmuoti ja hiusten kullekin ajalle sopiva sosiaalinen pituus on vaihdellut  ajan kanssa paljon. Hiusten pituuteen on liitetty eri aikoina erilaisia leimoja niin suuressa määrin että voi melkein sanoa että harvoin
 hiukset ovat vain olleet hiukset.

Nykyään onneksi saamme itse päättää hiustemme pituuden ilman suuria sosiaalisia leimoja joista ei kuitenkaan olla edelleenkään päästy eroon. Pitkähiuksiset miehet ja keski-iän ylittäneet naiset
ovat edelleen vähemmistössä.

Hairdresser (expert in latest coiffure) "I assure you, Madam, my smartest
 clients are now having their hair storm-tossed." Film star: "Is that so? 
Then I'll have mine typhooned!"

1920-luvun jälkeen naisten hiusmuoti koki järisyttävimmät muutoksensa. Ikiaikaiset pitkät hiukset leikattiin. Muutamassa lyhyessä vuosikymmenessä kaikki keikahti päälaelleen. Siinä missä naisten hiusten piti ennen olla pitkät, piti niiden nyt olla lyhyet. Eritysen epäsopivaksi tuli mikäli naimisissa oleva tai keski-ikäinen nainen piti hiuksiaan pitkinä.

On mielenkiintoista kuulla että taistelussa lyhyet hiukset vs. pitkät hiukset, olivat pitkät hiukset ennen tätä lyhyen sadan vuoden pätkää ehdottomasti voitolla. Varsinkin miesten hiusten tuli olla pitkät!

Kun lukee kulttuurihistoriallisia selostuksia hiuksista kautta aikojen tulee selväksi että eri kulttuureissa eri aikoina miesten hiusten lyhentäminen on ollut pikemmin nöyryyttävä teko joka suoritettiin taistelussa hävinneille sotureille, kuninkaallisille jotka oli syösty vallasta tai sitä käytettiin muuten häpeärankaisuna.


 Lyhyet hiukset naisilla olivat viime vuosisadan alkupuolelle saakka suuri häpeä ja kauhistus joka tarkoitti joko tautia tai häpeärankaistusta. Monet sairaudet sekä sukupuolitautien hoitoon tarkoitetut lääkkeet saivat hiukset putoamaan sekä tapana oli että tarttuvan kuumetaudin aikana hiukset ajeltiin pois kehon viilentämistarkoituksissa.

Myös hullujenhuoneiden tai köyhäintalon asukkaiden hiuksia ajeltiin usein hygienian ylläpidon helpottamisen takia. Kaikki olivat tabuja ja asioita joita karteltiin. Lyhyet hiukset olivat merkki jostakin jonka kanssa ei tahdottu olla tekemisissä.

On myös kiinnostavaa tietää että nykyisen mieshiusmuodin sanelija on uskonto. Katolinen paavi Gregorius VII määräsi tuhatkunta vuotta sitten edikteja jotka määrittivät hiusten pituudet sekä miehille (lyhyet hiukset) että naisille (pitkät hiukset). Noiden aikojen jälkeen miesten hiusten korrekti ja konservatiivinen pituus
on ikävä kyllä säilynyt lyhyenä. 

Naisten hiukset taas kokivat ensimmäisen vapautensa
1900-luvun alkupuolella Irene Castle-nimisen naisen myötä


Irene oli puolisonsa kanssa eräs kuuluisampia 1920-luvun kilpatanssijoita, hän loi uraa myös alkuaikojen leffatähtenä sekä oli aktiivinen eläinoikeusaktivisti. Juuri hän teki lyhyistä hiuksista sosiaalisesti hyväksyttävän muodin myös naisille.

Viime vuosisadalla siis muoti muuttui nopeasti. Pitkiä hiuksia ei enää katsottu suopeasti vanhemmilla naisilla vaan ne liitettiin suoralta kädeltä vain pikkutyttöihin. Vähintään kun nainen meni naimisiin oli hiusten
 sosiaalinen pakko lyhentyä "rouvakampaukseksi."  Hiusten pituutta tosin säädeltiin myös aikaisemmin mutta ei suinkaan leikkaamalla vaan kampauksin joka toi esille myös sukukypsyyden. 


Lasten hiukset olivat leteillä tai avoimina, naimiaiässä hiukset nostettiin ylös nutturakampaukselle. Viktoriaanisena aikana tuo monien tyttösten jännityksellä odottama ikä oli 16 vuotta. Silloin tytöstä tuli nainen. Teiniä joka nosti hiuksensa ylös leteiltä nutturalle liian aikaisin pidettiin vanhempien ja aikuisten keskuudessa kevytkenkäisenä ja hiusten  nosto vei pahimmassa tapauksessa jopa maineen. Uskottiin
ettei tällainen tyttö ollut siveä halutessaan tuoda esille aikuisen naiseutensa vaikka ei
 vielä ikänsä puolesta olisi ollut valmis seurustelusuhteiden aloittamiseen.

Hiusten nostamisella oli luonnollisesti myös kielletyn hedelmän maku ja nykynaisen onkin vaikea kuvitella miten valtavan ISO JUTTU hiusten nostaminen oli aikoinaan sadoille tuhansille tytöille, miten sitä päivää
kaihottiin ja odotettiin jo vuosia ennen kuin se todella tapahtui. Kyseessä oli mittava aikuistumisriitti.

Muhkeat hiuskampaukset eivät myöskään olleet nykyajan luiruja hipsterinutturoita vaan hiusta todella riitti niiiiiiiin paljon että harva nykyään sitä kykenee ymmärtämään. Kun hiuksia ei MILLOINKAAN leikattu tarkoitti se sitä että hiuksen pituus oli useimmin yli metrin, puolitoista- tai kaksikin metriä olivat normaaleita mittoja.

Tutustukaa vaikka Sutherlandin sisaruksiin.


Nämä seitsemän sisarusta olivat aikansa kuuluisia laulajattaria
jotka niittivät huomattavaa suosiota kiitos kauniiden ääntensä.





Näiden sisarusten perhekuvat ovat hienoja ja harvinaisia mutta on muistettava
 että samankaltaisia kuvia olisi saatu aikaan kenen tahansa aikalaisperheen jäsenistä.

Erillisiä hiuskuvia kuitenkin otettiin toisinaan tavallisissakin perheissä onneksi.


Tässä kuvassa seisoo neiti Virgie Davis.

Hänen hiuksensa olivat 4.5 metriä pitkät ja Virgie olikin perheensä
 lisäksi koko kotikaupunkinsa ylpeys. Virgien hiustenhoito oli luonnollisesti
vaativaa puuhaa johon hän tarvitsi apua jota oli onneksi saatavilla. Rutiinia
oli että Virgie seisoi korkean keittiöjakkaran ylimmällä askeleella kun
 hänen isänsä sekä veljensä kampasivat hiuspaljoutta.

Mutta sitten! 

Virgie meni naimisiin ja vasta avioliitossa paljastui että hänen miehensä
ei aikonut ryhtyä mukaan moisiin humputuksiin, Virgie saisi luvan olla kuin
kaikki muutkin naiset ja leikata kutrinsa parimetrisiksi sillä uusi puoliso
ei takuulla ryhtyisi morsmaikkunsa kampaajaksi, ehei. 

Virgiellä ei ollut vaihtoehtoja, hiuksista leikattiin pois lähes kolme metriä
sillä hiustenhoito yksin oli mahdottomuus. Hiusta lähti niin paljon että Virgie
sai useita tarjouksia markkinamiehiltä jotka halusivat asettaa Virgien leikatut hiukset
 näytteille mutta hiustenleikkuu oli niin kova pala ettei hän suostunut moiseen.
Loppuelämänsä Virgien lapsuudenperhe syyllisti Virgietä taipumisesta
 miehensä tahtoon. 

Asiasta myös aikanaan uutisoitiin laajasti ostikoin

"Morsio ei voi saada sekä miestä että kutreja!

parhaaseen lööppityyliin. Virgien puolisoa pidettiin raakalaisena,
 miesten kun ei oletettu puuttuvan naisten hiusasioihin





Kauhuelokuvankatsojat; kuka tulee mieleen?




Näillä minun hiuksillani on vielä matkaa samoihin 
mittoihin vaikka jo pari vuotta vanha kuva onkin.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Pimeässä hehkuvat, fimo, koru


Aikuistuessa jotkin asiat jäävät lapsuuteen, toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Oma ihastukseni pimeässä hehkuviin juttuihin ei ole muuttunut miksikään. 

Silloin 80/90-luvuilla tuntui olevan jos jonkinlaista hehkuvaa juttua. 

Muistan erityisesti pääsiäismunien sisältä jonain vuonna löytyneet pimeässä hehkuvat liskot ja sitten tietysti ihanan Dream glow barbieni joka ihan todentotta loisti pimeässä yhtä voimakkaasti kuin mainoskuvassakin. Ja hehkuu muuten yhä edelleen, puku on minulla tallessa ja tuli sitä tässä hetki sitten ihasteltua.

Viitisentoista vuotta sitten makuuhuoneeni katto oli täynnä pimeässä hehkuvia tähtiä ja planeettoja.

Satunnaiset muroni taas popsin nykypäivänä mielelläni stockalta ostetulla lusikalla jonka varsi on jättimäinen pimeässä hohtava kummitus... Ja sellainen tylsähkö juttu kuin tavallinen salaatti maistuu jollain lailla jännittävämmältä kun sen rouskii menemään haarukalla jonka varsi on pimeässä hehkuva, virnistelevä luuranko. Säännöllisesti tipauttelen myös kirjoja Amazon-nettikaupasta tilatessani ostoskoriin erilaisia pimeässä hohtelevia maaleja ja kynsilakkaputeleita...!

Vaikka näin alhaalla fluoresenssin suossa ollaankin niin on sanottava että tällä hetkellä kotonani pimeässä hehkuu vain tämä tuorein näpertely jonka ripustin kattokruunun lenkkiin toistaiseksi roikkumaan.

Muistelisin etten ole tätä täällä blogissa ennen esitellyt. Toki tämänkin kaulakorun tekemisestä on jo mennyt muutama hetki, voi olla että se on ollutkin täällä ennen?


Olin onneni kukkuloilla kun löysin muovailtavat fimo-massat askarteluliikkeistä.

Karkkiaskin kokoinen vakoinen pala muovailuvahan kaltaista massaa maksaa n.2e. Uunissa paiston jälkeen se on kivikovaa. Ja siitä voi tehdä oikeastaan mitä vain.

Ja sitä on myös pimeässä hehkuvana


Tämä kyllä kääntää katseita baarissa, kokouksissa ym. tilanteissa joissa valot himmennetään hetkeksi. Niin hillitty vaalea kaunotar vaikka siinä kauluspaidan katveessa mutta hieman himmeännetyssä huoneessa alkavatkin kanssakollegat hieraista silmiään kerran jos toisenkin :)

Mielikuvitukseni nyt vain tuntuu hetkellisesti taantuneen. En oikein keksi enää mitä muuta hauskaa voisin pimeässä hehkuvaksi muotoilla ja kuitenkin vain taivas on rajana.

Yhden tiedän sentään; avaimenperä on seuraavana liställani. Minulla on paha tapa kotiin tullessa nakata avainnippuni vähän mihin sattuu ja sitten sitä saa etsiä välillä loputtomiin. Tulevaisuudessa etsintöjä helpottaa yksinkertaisuudessaan se että napsauttaa vain valot hetkeksi pois päältä.