Joululiinasta sydänkellohame

Otin itseäni aamupäivällä niskasta kiinni ja tartuin joululiinaprojektiin. 

Jostain syystä viimeaikoina on ompeleminen tuntunut todella nihkeältä.
Ei vain ole huvittanut.
Tänäänkin kuten monena muunakin päivänä ja viikkona silmäni
osuivat läpinäkyvään hedelmäpussiin jossa liina on roikkunut iäisyydet
 ja päätin että nyt ei pohdita huvittaako vaan ommellaan vain.

Ostin syksyllä punaisen joululiinan (kirpputorin hintalapussa luki
nimenomaan joululiina vaikka sydämiähän tässä on) ihan siinä tarkoituksissa
 että ompelen siitä kellohameen. Sitten projekti viivästyi kun sopivan leveää
kuminauhaa ei löytynyt yhtään mistään kangaskaupasta.

Lopulta pistäydyin ihan muissa aikeissa askarteluliikkeessä
 ja huomasin siellä tuota kuminauhaa ja nyt kun tosiaan oli
 kaikki tykötarpeetkin, oli aika ryhtyä hommaan.

Nolottaa oikein että lykkäsin tätä niin kauan koska
 tämä oli niin helppo muutaman minuutin juttu.

Taas nähtiin että itse ajatusprosessiin ja jahkailuun tuli investoitua
paljon enemmän energiaa kuin itse työhön. Minulla on taipumusta tähän.

Ensin siis suurin piirtein jonkinkokoinen pala irti pöytäliinan kärjestä. Mielummin liian pieni kuin liian iso.
Sitä voi sitten suurentaa jos jäi liian pieneksi. Sitten vaan ommellaan kuminauha rinkulaksi ja
rinkula kiinni reikään ja sitten siitä tulee hame.

Harmittaa tämä kuvanlaatu mutta ei voi mitään. 

Yritin poseerata luovissa asennoissa että hameen
 muhkeus näkyisi mutta eipä se kunnolla erotu.
Täyskello tuo kuitenkin on ja aika iso.

 Näitä joululiinoja tai ylipäätään pyöreitä liinoja onnistuu
muuten aika usein löytämään kirppiksiltä ja aion niitä kyllä
 enemmänkin ostaa nyt kun tämä kerran näin helppo homma oli.

 Ja jos oikein haluaisi olla pro-jouluihminen tekisi
tämän tietenkin joulukuusenalusliinasta :D

Yksi asia jäi mietityttämään, tuota kuminauhaahan pitää ommellessa
koko ajan samalla venyttää jotta se istuisi leikattuun kankaaseen hyvin.

 Muta kun kuminauhaa venyttää, venyvät ompeleetkin
 ja sitten kun kuminauha palaa lepoasentoonsa jäävät
 ompeleet ärsyttävästi koholle. En ole ollenkaan kokenut
 ompelija, mitä tätä tällaista ehkäistäkseen voisi tehdä?

 Pidentää tikkiä tai onkohan tuossa koneessa joku jousto-ommel?

Tässä vielä loppukevennyksenä vauvasta tällainen rusettikuva. 

Vauvan hiukset ovat niin pitkät että niitä pitää välillä
kammata mitä inhoaa syvästi, siellä kun on takkuja
joiden kiskominen tietenkin nipistää mutta kurkun kun saa
 nenänsä eteen, ei edes huomaa mitä minä siellä turkin
 kimpussa kamman kanssa puuhaan.

 Leikkelin muutamia suortuvia tuolta takapuolesta pois
ja nostin pompulalle nuo päälle putoilevat karvat jossa
 näkisin paremmin leikata, normaalisti siis
en vauvalle kampauksia laita ;)

Joulun yksinäiset

Tällaisiin sinisävyisiin kuviin sopinee sinisävyinen teksti.

 Muutama päivä sitten kävelin lähipostiini joka on iltaan asti auki.

Postitin paketin ja kävelin parilla askeleella postin
 valaisemattomaan eteisaulaan jossa sattui myös olemaan ilmoitustaulu. 

En tiedä miksi silmäni osuivat juuri siihen yhteen tiettyyn
 ilmoitukseen mutta näin kävi. Taulun alareunalla roikkui
lappu jossa oli kuvattuna laskeva auringonlasku tekstillä:

 "Syvä kiitos sinulle joka löysit ...-tien varrelta auton yliajaman, 
ovensuusta karanneen kissamme ja toit sen
 pitkän matkan kotiimme saakka.

Sinun ansiostasi meille pienenä pentuna tullut 17-vuotias 
lemmikkimme sai kuolla lämmössä omassa kodissaan
 perheenjäsentensä ympäröimänä.

Kiitos."

Tuo teksti sai minut siellä hämärässä postin aulassa niin
surulliseksi että oli vesihanoissa pitelemistä. Nämä ovat
 näitä pieniä arjen tragedioita jotka ovat kuitenkin sellaisen
koskettavalle perheelle niin suuria.

 Ja niin myös joskus tällaiselle ulkopuoliselle.

Kävelin sitten lyhyen matkan iltaisessa lumimaisemassa
kotiini samalla lappusta ajatellen, riisuin talvitakin ja kengät,
napsautin vedenkeittimestä kuumaa vettä teemukiin ja istahdin lukemaan blogeja. 

Silloin törmäsin tähän blogitekstiin.

Siellä kerrotaan 88-vuotiaasta Reidunista joka
oli laittanut lehteen seuraavan ilmoituksen:

 "Perheetön yksinäinen leski toivoo seuraa jouluaattoiltana. 

Maksan hyvin."

Ja tuokin juttu lisäsi tuon illan melankolista tunnelmaa
tuoden mieleen miten paljon on vanhuksia joiden
 yksinäisyys joulun tienoilla korostuu.

Warmer than a fire's light, brighter then a candle's glow,
 are thoughts that go at christmas, to friends, it's good to know.

...Ja kyllähän sen tietää mutta monesti ajattelee että maailmassa on niin
paljon murhetta ettei voi itse revetä joka paikkaan ja että myös itseään
 pitäisi suojella henkisesti. Tuollainen ajattelu johtaa vain usein siihen
ettei tee mitään. Vapaaehtoistoimintaan hankkiutuminen on pitkään
ollut ajatuksenani jonka eteen en tyypillisesti kyllä ole mitään tehnyt.

Ongelmana lienee se että me ihmiset olemme niin omiin
tuttuihin toimintamalleihimme kangistuneita että uuden
 asian harteille ottainen tuntuu vain ylimääräiseltä taakalta muiden
 arkiasioiden lomassa. Ainakin itse tunnun ajattelevan näin tiedostamatta.

Onneksi Reidun oli saanut kymmeniä tarjouksia eikä
 hän varmasti joudu viettämään joulua yksin,
saatikaan maksamaan siitä että saa seuraa.

 

Ainakin oman suvun mummojen luo nyt matkani pian käy :)

Joulupukkiveljekset

Tämä tositarina alkaa vuodesta 1885.

Tuolloin nuoret miehet nimeltä Herman ja hänen veljensä August Schuenemann muuttivat Chicagoon.

He olivat kuulleet että kaupungin satama oli hyvä paikka aloittaa jonkinlainen bisnes. Vaikka merenkäyntialalla tuolloin oli kova kilpailu, ajattelivat kaverit pärjäävänsä.

Veljekset menestyivätkin oikein hyvin, hassu juttu vain oli että niinkin paljon kuin 2/3 koko vuoden tuotosta tienattiin hyvin pienen ajanjakson, joulukuun aikana. Miksi juuri silloin?

Syy löytyi veljesten erikoistumisalasta, he kun saavuttivat mainetta joulukuusikaupalla jonka sesonki oli lyhyt mutta tuottoisa.

Kokonaista 25 vuotta Herman toimitti veljensä Augustin kanssa alukseltaan joulukuusia tuhansiin Chicagon koteihin jotka he ensin hakivat Michiganjärveä ympäröivistä metsistä. August ja Herman kasvoivat nuorista poitsuista karskeiksi purjehtijoiksi joille ei mennyt sormi suuhun hankalassakaan tilanteessa.

Herman kuvassa keskellä.

 Augustilla ja Hermanilla oli joulukuusivuosiensa aikana ollut komennossaan monia laivoja, mm. Mary Collins, sitten Margaret Dal, Ida, Truman Moss, S.Thal ja George mutta vasta kolmimastoinen kuunari Rouse oli se laiva jonka jokainen kaupunkilainen tuli tuntemaan.

Kerrotaan että laivan saavuttua satamaan kiiri sana laiturilta laiturille "Joulukuusilaiva tuli, se tuli!!"

 Veljekset aina hauskuutuksiin valmiina sitoivat joka vuosi joulukuusen korkealle laivan päämastoon ja nitoivat värillisiä jouluvaloja kauttaaltaan (tuolloin jouluvalot olivat hyvin harvinaisia) suuren kuunarin kylkiin. Augustin vaimo Barbara ja hänen tyttärensä Elsie, Hazel ja Pearl osallistuivat ideointiin valmistamalla jouluisia lehväköynnöksiä ja kransseja joilla laiva myös koristeltiin yltympäriinsä ja näky oli mahtava!

Ihmiset kokoontuivat vastaanottamaan laivaa joka oli ylenpalttisten koristeiden lisäksi kuorrutettu tuhansilla tuuheilla kuusilla, lunta yhä oksillaan laivan levittäen havupuun tuoksua kaikkialle ympäristöön, itse kapteenien kättä kannelta heiluttaen. Lapset olivat aivan hulluina ilosta ja aikuiset kaikesta päätellen myös riehakkaalla tuulella, olihan kyse koko vuoden kohokohdasta ja useiden vuosikymmenten traditiosta.

Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan leppoisan veljesparin spektaakkelimainen ilmestyminen Chicagon satamaan teki joulun kaupunkilaisille todeksi ja laivan saapumisesta tulikin varsinainen sosiaalinen tapahtuma jota odotettiin joka vuosi pitkään ja hartaasti.

Herman ja August olivat päällepäätteeksi mukavia miehiä, heillä tuntui olevan aina ystävällinen sana sanottavana poikkesipa laivalla ostoaikeissa kuka tahansa. Herman kun myi veljensä Augustin kanssa kuusia suoraan laivalta tavallisille ihmisille ilman välikäsiä. He jopa rakennuttivat joulun alla laivaansa tilapäisen olohuoneen jotta ostoaikeissa olevat ihmiset saivat lämmitellä itseään kuuman juoman parissa ja jotta veljekset saisivat rauhassa rupatella ihmisten kanssa.

He tuottivat laivassaan myös ylimääräisiä joulukuusia joita antoivat ilmaiseksi vähävaraisille perheille ja monille eri orpokodeille ja hyväntekeväisyyslaitoksille. Veljekset olivat erittäin rakastettuja ja tervetulleita kaikkien kansanluokkien koteihin.

Joulukuusikauppa ei kuitenkaan ollut kokonaisuudessaan aivan niin leppoisaa miltä se päältäpäin näytti. Joulukuinen vuodenaika oli purehtimisen kannalta äärimmäisen vaarallinen.

Siitä on jo 114 vuotta mutta Michiganjärven eräästä tietystä myrskystä puhutaan paikallisten keskuudessa edelleen, näin luin.

Sattumoisin oli kyse myrskystä jonka aattona August matkasi kohti Chicagoa ostettuaan juuri lähes 4000 joulukuusta jotka oli kaikki tiiviisti pakattu kiikkerään kuunariin. Herman ei ollut mukana vaimonsa synnytyksen takia.

 Myrsky oli todella hyvin ankara. Kuusimetriset aallot löivät kannen ylitse ja tuulen nopeus oli jopa 80 km tunnissa. Tämän hirveyden keskellä sinnitellyt kuunari raskaassa lastissaan ei enää jaksanut. 

Laiva upposi valtavan järven kylmiin vesiin eikä yksikään miehistöstä selvinnyt hengissä.

August menehtyi.

Uutiset vastaanotettiin suurella murheella, koko kaupunki suri joulukuusilaivan toisen kapteenin kuolemaa. Augustin vaimo ja lapset olivat surusta suunniltaan ja Herman hermoromahduksen partaalla. Oli vaikea tajuta että veljesparin puolikas oli todella poissa.

Elämän oli lopulta kuitenkin jatkuttava. 

14 vuotta kului.

Yksinäinen ja hieman vähemmän hilpeä, joskin aina yhtä ystävällinen kapteeni Herman (jota myös joulupukkikapteeniksi kutsuttiin) jatkoi joulukuusibisnestä. Kaupunki tottui että joulukuusilaivalla oli enää yksi joulupukki, enää yksi mies vitsiä veistämässä, naisille kohteliaisuuksia ja pikkulapsille karamelleja jakamassa. Joulukuusilaiva toki koristeltiin edelleen joka vuosi yhtä ylenpalttisesti ja aina sen saavuttua laitureille syntyi markkinatunnelma ja väenpaljous ihmisten tuodessa lapsiaan vastaanottamaan joulukuusilaivaa ja sen kapteenia miehistönsä kera.

Vaikka veljesten ideologiana oli aina ollut myydä kuusia halvalla kertyi silti reippaasti myös voittoja joilla Herman hankki yhä suurempia ja suurempia aluksia joulukuusimyyntiä varten. Vihdoin vuosien ankaran työn jälkeen Herman alkoi tuntea olonsa vakavaraiseksi vaikka hän ei silti työntekoa harkinnutkaan lopettavansa.

Vuonna 1912, uusimmalla laivallaan Herman matkasi 300 kilometrin matkaa takaisin Chicagoon.

Hän oli juuri miehistönsä kanssa lastannut laivan täyteen ei vain sadoilla vaan tuhansilla, lähes kuudella tuhannella ensiluokkaisella, tuoreella ja tuuhealla joulukuusella joista suuren osan hän aikoi lahjoittaa kaupungin varattomille.

Häntä huolestutti aavistuksen, hän oli sitonut huomattavan suuren osan omaisuuttaan uusiin laivoihin puhumattakaan massiivisesta joulukuusimäärästä joka oli vuosikymmenten kuusibisneksen suurin saalis. Vaikka Herman olikin huomattavan varakas mies, oli iso osa omaisuudesta sidottuna laivoihin. Muun muassa tämän takia Herman jätti satsaamatta erääseen kalliiseen menoerään; laivan tilkitsemiseen. Sillä ei kuitenkaan ollut juuri väliä. Laiva kyllä kestäisi, se oli tilkitty vain hetkeä aikaisemmin. Ongelmia tulisi, mahdollisesti, vain jos myrsky iskisi ja kuuset vettyisivät ja alkaisivat kerätä painoa. Säät olivat kuitenkin olleet pitkään erinomaiset.

Tuon 300 kilometrin matkan puolivälissä tapahtui kuitenkin pahin. Suunnaton myrsky jolle vertoja veti vain 14 vuotta aikaisempi talvimyrsky iski Hermanin laivan kimppuun. Jo osin jäässä oleva vesi tulvi laivan kannelle sitoutuen kuuteen tuhanteen joulukuuseen kuin lyijypainoiksi. Laiva oli kuitenkin vankka ja kestävä vaikka tarpeellinen tilkitseminen olikin jätetty ylimääräisenä menoeränä pois.

Samaan aikaan samoilla vesillä liikkunut rannikkovartioston  laiva näki Hermanin kuunarin. Sen purjeet olivat repeytyneet riekaleiksi. Sen päämaston lippu oli laskettu puolitankoon hätäkutsun merkiksi mutta vartiosto ei myrskyn vuoksi päässyt lähemmäs ja lopulta Hermanin laiva katosi myrskynsilmään.

Kun myrskystä kuultiin, odottivat Hermanin ja muun miehistön perheet sekä Chicagon asukkaat henkeä pidätellen uutisia. Päivät kuluivat. Mitään ei kuulunut.

Sitten eräänä päivänä sadat ja tuhannet vihreät joulukuuset alkoivat rantautua Michiganjärven rannoille vihreinä, raikkaana mattona ja kaikki tiesivät.

Iloinen kymmenien vuosien pituinen traditio joulukuusilaivasta ja kahdesta iloluontoisesta veljeksestä oli lopultakin päättynyt, molempien veljesten menehtyessä samalla tavalla talvisiin vesiin. 

Erityisen merkillistä oli että satojen joulukuusien ja laivan jätteiden joukosta löytyi Kapteeni Hermanin pienikokoinen lokikirja jossa olivat hänen viimeiset sanansa:

"Perjantai. Teille kaikille: hyvästi.

Luulenpa että kaikki loppuu nyt. Meri pyyhki eilen torstaina kannen ylitse. Yön aikana menetimme pelastusveneet. Pohja vuotaa. Pahasti... 

Jumala meitä auttakoon." 

Joulupukin paheita

Vanha joulukuvitus on nykysilmään toisinaan aika hauskaa.

 Jotenkin herttaista millaisia aasinsiltoja on keksitty

 jotta onnistuttaisiin yhdistämään kenkälankki, joulu ja 

hemaiseva nainen joka sitten keräisi huomion siihen kenkälankkiin.

Voi pukki...

Paha pukki!!

Tätä en edes kommentoi.

Pukki saanee mitä ansaitsee.