Pihlaja, "Kettukarkki," Vallila ja Fazerin wanhoja makeisia

Tätä aihetta kohtaan minulta löytyy varsin ristiriitaisia tunteita!

Mieleeni muistuvat ensin lapsuuden ylänaapurissa asuvat

lapset jotka eivät voineet allergiansa vuoksi syödä mitään

muita karkkeja kuin kettukarkkeja. Ajatus oli itselleni sekä

puistattava että järkyttävä. Että ei mitään muita karkkeja

kuin kettukarkkeja?

Se oli kauhistuksen huippu.

Fazerin Pihlaja-marmeladikaramellit ovat olleet minulle

 kammotus nuoresta iästä saakka. Kumimainen mutta silti pehmeä
 narskuva rakenne yhdistettynä puhtaaseen imelän sokerin makuun ja
jo makeisen tuoksukin lähettää väreet hiipimään selkäpiihini.

Ei kiitos siis kettukarkeille ja tiedän
että en ole kammoni kanssa yksin.

Ja silti, silti niitä on pakko rakastaa sillä olennainen osa

karkkia on sen design joka tässä tapauksessa on harvinaisen

onnistunut ja aikaa kestävä.

Fazerilla on ollut pitkän historiansa aikana satoja poistuneita

tuotteita. joita aina välillä kaihoisasti katselen heidän vanhoista
tuoteluetteloistaan vaan Pihlaja on syytä tai toisesta pitänyt pintansa 

vuosikymmenestä ja mullistuksesta toiseen kokonaista 117 vuotta.
 Niin kauan Pihlajaa on myyty. Ja koska maku ei voi olla suosion syy,
on sen pakko olla pakkaus! Ja nyt tuo pakkaus on tulossa koteihimme
 meitä kaikkia ilahduttamaan... Nimittäin erilaisina

sisustuskankaina.

Kuvat Fazer/Vallila

Ongelma asiassa on nyt se että aina kun näen ihanan kettukarkkikuvion,

saan välittömästi suuhuni pihlaja-karamellin maun ja nenääni sen tuoksun. 

Siis hajun. Pahan hajun. Vaikka en ole koko tuotteeseen koskenutkaan

varmasti 25 vuoteen. Kuitenkin tuollaiset verhot haluaisin...

Pihlajakarkin nykyinen punakeltainen design on itse reseptin ikään
verrattuna varsin nuori, vain 40 vuotta. Aina kun on kyseessä jokin
kiehtova kuvio, jään aina miettimään kuka alkuperäisen kääreen suun-
nitteli ja piirsi? Usein se varsinainen tekijä jää suuryrityksen brändin
alle harmillisesti. Kovin ärsyttävää! Kunnia sille jolle kunnia kuuluu!

Hieman ärsyttävää on myös että "Pihlaja"-karamelli ei enää edes
sisällä pihlajaa eli pihlajanmarjoja joka kuitenkin on ollut makeisen
kaikkein keskeinen ja tärkein ainesosa... Jääpä linnuille enemmän
talvisyötävää mutta silti...

Lähdin itseasiassa etsiskelemään kuvaa alkuperäisestä pihlaja-karamellin
kääreestä sillä olin varma sellaisen jossakin nähneeni. Ahkeran
parin tunnin selailun ja paperipinojen tutkiskelun jälkeen sen löysinkin
kuten myös vanhoja Fazerin tuoteluetteloita.  Kettukarkkihan on Fazerin
 kaikkein vanhin yhä myynnissä oleva makeinen ja oli hieman murheellista
 huomata hintaluetteloissa sen nimi keskellä kymmeniä muita makeisia joita
ei enää ole.

 

Miltä kuulostavat mm. "Kalifax," "Jodi-tussin," "Väkevä," "Pierrot," 
"Maamansikat, "Tonkin pavut," "Jockey club," ja "Eri kiva?" 

Nuo nimet lähettäisivät isovanhempamme ja iso-isovanhempamme
heti nostalgiatripille nuoruuteen jossa moisista makeisista
nähtiin ihania päiväunia.

"Aatami," "Eeva," "Ritva," "Mary" ja "Mintella" taas eivät ole nimiä
Fazerin tehtaan työntekijäluettelosta vaan konvehteja. Joita ei enää ole.

Luetteloita (sylki suusta valuen) lukiessani kysymyksiä mielessäni
 herättävät "Secunda-sekoitus" ja merkillisen kuuloisat makeiset
"Sipuli," "Retiisi," sekä "Vihannes." 

"Jääpalat tölkeissä" taas on luo ihanan mielikuvan; sadunomaisen
lasipurnukan täynnä eri väreissä välkkyviä kovia karamelleja.

 "Pompadour," "Marie Antoinette-rakeet," "Nizza," "Gismonda,"
 "Boules de Gomme," "Barcelona-pastillit," "Vallaspähkinä,"
 ja "Princess-mantelit" taas luovat mielikuvan kovasti kansain-
välisista hienoista herkuista joiden hankkiminen harvoihin ja
valittuihin hetkiin on täytynyt olla jotain aivan erikoisen hienoa.

Alkuperäinen Pihlaja.

Kiinnostavaa on myös tietää että Fazer on tarjonnut vuosikymmenet
toisensa jälkeen sekä hääkonvehteja että myös hautajaiskonvehteja.

Mitä tulee kauniisiin, ylellisiin suklaarasioihin joita vietiin vierastuliaisiksi,
lahjoiksi ja mielitietylle, niissä löytyi.  "Aatelisneito," "Auringon lasku," 
"Matkalle lähtö," ja "Kultaside" "Canterburyn katedraalista" puhumattakaan.

Itse rasioiden ulkonäköä kuvaillaan ihanin mielikuvin kuten: "suuri
samettirasia" tai "kulta-arkku." Nämä kaikki kuuluvat sarjaan "hienointa
 konvehtia." 

Aatelisneito on maksanut 150 markkaa vuonna 1940 kun taas
hienoin rasia valikoimassa eli "Leimattu Kultaetiketti" on ollut
huiman hintainen maksaessaan 230mk eli 61 euroa nykyrahassa!

*

Palataksemme ylläoleviin printteihin, joulun jälkeen keväämmällä
kauppoihin saapuvat Fazerin ja Vallilan yhteistuotantona valmistamat
kankaat ja tekstiilit kettukarkki ja karkkipäivä.

Odotatteko sitä innolla vai inholla?

Mitäs mieltä te olette kettukarkeista?

(Lopuksi on vielä pakko kertoa eräs juttu. Voitin
joitain kuukausia sitten arpajaisissa vaikken
 muistanut edes osallistuneeni. Arvatkaa mitä?)

Neidon muotokuva ja sen taustatarina

407 vuotta sitten Englannin hallitsija Jaakko 1. päätti että oli aika

englantilaisten tutustua siihen asti suhteellisen tuntemattomaan

 Amerikkaan tarkemmin.

Kuningas pohti mielessään ja arveli että siellä saattaisi
 olla aivan ihania rikkauksia kuten kultaa tai muita jalometalleja
 suorastaan heitteillä intiaanien ymmärtämättömissä käsissä.

Niin hän vaikutusvaltaisessa kuninkuudessaan määräsi perustettavaksi
osakeyhtiön joka varusti matkalle kolme laivaa nimiltään Uskollinen 
Susan, Löytö ja Herran siunaus matkalaisinaan 108 miestä ja poikaa.

 Uskollinen Susan - kopio alkuperäisestä

 Näin alkaa tämänkertainen blogikirjoitukseni
joka sai innoituksensa artikkelista jonka luin jo
kevättalvesta ja siinä olevasta pysähdyttävästä
kuvasta.

Varoituksen sanana: tämä ei ole nyt mitenkään kepeä retrojuttu,
onpa vain historiallinen pläjäys josta kiinnostuin ja josta kirjoitin
itselleni muutaman asian muistiin joten ajattelin samalla
kirjoitella tännekin.

Ehkäpä alussa jopa hieman kuivakka historialuento
karmeine loppuineen siis edessä... 

Teitä on varoitettu!

James I - Tuttavallisemmin Jaakko I

Kuningas James lähetti siis amerikan tutkimusmatkalle
 suurehkon joukkion reippaita miehiä ja vilkkaita apupoikia.

Aikanaan laivat saapuivat perille mukavannäköiselle
niemelle Virginiassa. Paikka valittiin muitta mutkitta ilman
sen kummempia suunnitelmia ja kuinka kävi?

Maa oli sopimatonta viljelyyn, moskiitot parveilivat soisella

 alueella ja vastoinkäymisiä kasaantui huonon paikkavalinnan takia. 

Periksi herrat eivät todellakaan antaneet vaan hammasta purtiin ja kestettiin
sillä miehet tiedostivat että mistään rattoisasta lomamatkasta ei pitänytkään olla
kyse. Töitä tehtiin lujasti ja linnoituksen ensimmäiset rakennukset valmistuivat.

Samalla maastoa tutkittiin ja ilokseen miehet löysivät suuren hopeaesiintymän!
 

Linnoituksella vallitsi juhlamieliala koska tavoitteeseen,
aarteiden löytymiseen oli päästy ennätysnopeasti. Uskollinen Susan kipattiin
täyteen malmia, lähetettiin pienen miehistön kera takaisin Lontooseen josta se
palasi ennen pitkään linnoitukselle jääneiden joukkojen luokse.

Eikä suinkaan kiitosten vaan satikutien
 kera. Miesten keräämä "hopea" kun olikin tavallista

 rikkikiisua eli pyriittiä, kaunista mutta arvotonta. 

Mutta tämä alkuesittelyistä.

Karmea pettymys oli pakko niellä.

Kuukaudet vierivät ja vuodenajat vaihtuivat. Siirtokunnan viljelykset
eivät olleet tuottaneet juuri mitään. Ruokaa oli vähän ja se oli huonoa.
Rakennetut mökit olivat vetoisia ja kurjia. Malmin etsintä ei tuottanut
 minkäänlaisia tuloksia.

Ja tuolloin miesten päät kääntyivät kohti alueen intiaaneja.

Jos lyhyestä alusta sai kuvan että tässä laivalastilliset miehiä tuivertavissa tuulissa seisoivat yksinäisissä mökeissään apeina vailla ihmiskontakteja uppo-oudon maan tantereilla niin näin ei ollenkaan ollut. 

Päinvastoin, alueella oli hyvinkin runsaasti ihmisiä.

Alueella asui yli 14000 intiaania jotka menestyivät paksusti ja elivät
oikein mukavasti esi-isiensä maalla missä aina oli ennenkin asuttu.

He tunsivat alueen ja sen viljelyominaisuudet ja olivat perustaneet kylänsä kauas

 brittien valitsemasta soisesta malariamoskiittojen kansoittamasta alueesta. Monet makeat
 naurut tuli varmasti intiaanien naurettua pöljiä engelsmanneja tiiratessaan jotka taistelivat toimeentulosta horkkahyttysten ja kivisen maan kanssa kun vieressä olisi ollut maata
pullollaan muhevaa, ravinteikasta multaa ja metsät täynnä riistaa!

Alueella asui matrilineaarisia powhatanintiaaneja

Kaiketi hieman naureskellen mutta vilpittömästi intiaanit vastaanottivat
uudisraivaajaraukat ja koettivat opettaa näille tapoja selviytyä.

Paikalla tuolloin asunut intiaaniheimo oli
mielenkiintoisesti matrilineaarinen eli naisvaltainen.

Naiset johtivat heimoa oikeutetusti sillä heimo eli viljelystuotoilla, taidokkaalla
 keramiikalla ja tupakanviljelyllä jotka kaikki olivat naisten töitä. Miesten
satunnainen metsästys ei tuonut tarpeeksi varakkuutta ja leipää pöytään joten
 heimojen päälliköt olivat naisia ja suvun nimi ja arvoasemat periytyivät
tyttölasten kautta.

Tarkalla ja fiksulla taloudenpidolla ja vuosisatoja samalla
 paikalla asumisella olivat ne edut että intiaanien ruokavarastot
pullottivat ja heillä pyyhki todella hyvin.

Niin hyvin että he antoivat runsaasti omistaan heidän
 mailleen yllättäen tunkeutuneelle ukkojoukollekin jotka olivat
kuitenkin alkaneet kyräillä intiaaneja merkillisellä tavalla.

Kyse oli yksinkertaisesti siitä että katkeruus kasvoi brittimiesten mielissä
näiden joutuessa alentumaan ottamaan almuja niinkin alhaisilta
olennoilta kuin intiaaneilta ja päällepäätteeksi vielä naisilta.

Ja se että noilla naisilla ruokavarastot olivat ratketa liitoksistaan
 kun he, uljaan maan vielä uljaammat urhot näkivät nälkää ja
 hourivat malarian kourissa...

No, se oli totisesti liikaa!

Kurja, alhainen suunnitelma laadittiin.

Miehet kokoontuivat aamutuimaan ja
ryntäsivät intiaanikylään surmaten ystävällismielisiä naisia
 ja miehiä jotka olivat vain koettaneet heitä auttaa.

Britit ryöstivät mukaansa niin paljon ruokaa kun saattoivat kantaa
ja jättivät taakseen silvottuja ja raa'sti murhattuja intiaaneja.

Ystävällinen rinnakkaiselo luonnollisesti päättyi siihen.

Tuosta päivästä alkaen aina ruokavarojen ollessa vähissä hyökättiin intiaanikylään.
 Uudisraivaajien onnettomien selviytymistaitojen vuoksi hyökkäyksiä tehtiinkin usein.

Intiaaneja oli kuitenkin miehiä runsaammin ja ryöstöretket usein epäonnistuivat.

 Todellinen nälkä hiipi miesten pariin sillä poropeukaloiset ukot eivät
itsepäisyyttään perustaneet uusia viljelyalueita intiaanien aikaisemmin
lämpimien välien aikana suosittamille paikoille.

Tuona talvena kuusikymmentä prosenttia
 uudisraivaajista kuoli aliravitsemukseen, tauteihin ja kylmyyteen.

Loput raukat etsiskelivät yhä harvakseltaan rikkauksia ja
samalla taistelivat onnettomien viljelytulosten, malarian ja intiaaniheimojen
 kanssa. Tunnelma kävi kovin kolkoksi ja britit  koettivat sinnitellä
vaikka kuolema kulki pimeänä vieraana miesten vierillä alinomaa.

*

Mutta mitä tapahtui tällä välin Englannissa?
Eikö siellä välitetty kaukaisista brittimiehistä ollenkaan?

Kyllä vain välitettiin eikä Amerikkaa suinkaan oltu unohdettu.

Sillä samaan aikaan Lontoossa rekryttiin lisää uudisasukkaita 

houkuttelevin mainostalusein ja lupauksin:

Ja mainokset olivat tehokkaita. 

Eipä aikaakaan kun siirtokunta sai täydennystä, nelisensataa miestä 

saapui ilmoituksen innoittamana. Mutta tämäkään ei riittänyt. 

Siirtokuntaa rahoittava osakeyhtiö ei ollut tyytyväinen miesten elämänhallintaan 

siirtokunnassa. He epäilivät miesten ongelmien johtuvan organisoinnin puutteesta.

Arveltiin että miehet eivät keskittyneet viljelyyn tarpeeksi hyvin koska heiltä puuttui 

tarvittava motivaatio asuttaa uutta maata. 

Monet siirtokunnan ongelmat johtuivatkin siitä että nämä sivistysmaan urhot
 pitivät itseään liian hienoina tarttumaan naisen töihin, ompeluun, puutarhanhoitoon,
 hygienian ylläpitoon ja niin edespäin.

Niinpä näitä nelisensataa miestä seurasi runsaat sata naista
 vaikka ajoitus ei olisi voinut olla huonompi ruoanpuutteen, tautien ja paikallisten
 intiaaniasukkaiden takia jotka tuossa vaiheessa vihasivat ryösteleviä ja tappavia
valkonaamoja enemmän kuin mitään muuta. 

Tilanne oli räjähdysarka.

 Aikalaisvaatetusta.

 Niin naiset saapuivat nälkiintyneiden ja rähjäisten miesten pariin. 

He kiersivät likaiset mökit, näkivät siivottomat pihat ja
huomasivat rähjäisten asukkaiden hermostuneet pälyilevät katseet
aina intiaanihyökkäyksen varalta valmiudessa.

Mitä onkaan ollut silloin heidän mielessään? 

Ainakin heidän järkytyksensä oli suuri kun naisille

 selvisi ruokavarastojen koko. Tai se että niitä ei ollut.

Pettymys lienee ollut suuri kun
uusi maailma olikin jotain aivan muuta
kuin mainoksissa luvattu utopia.

Nämä naiset eivät kuitenkaan olleet mitään hienohelmoja.

He olivat tottuneet siihen että elämä oli pääosin ikävää taistelua
ravinnosta ja selviytymisestä. Joukko koostui niistä joiden taustalta jo valmiiksi
löytyi monenlaista köyhyyttä eri muodoissaan. He olivat köyhien perheiden tyttäriä
jotka oli ajettu pois kotoa tai jotka olivat lähteneet oma-aloitteisesti tai sitten
nuoria leskiä jotka olivat jääneet puolison kuoleman jälkeen puille paljaille.

 Tuolloin 1600-luvun Lontoossa tilanne oli yhtä lailla hirveää. Töitä oli vähän. 

Hyvin vähän. Naisille töitä oli lähes olemattomasti. Jos töitä sai, työtunnit olivat 

loppumattoman pitkät ja seksuaalinen ahdstelu työnantajan puolelta kuului asiaan. 

Suurin osa niistä naisista jotka eivät kuuluneet yläluokkaan, työskentelivät usein

 jopa osa-aikaisina prostituoituina joten pitkä merimatka jännittävään kohteeseen 

kuulosti tarpeeksi hyvältä. Tuskinpa he olivat edes uskoneet paratiisimaisiin 

lupauksiin onnesta joskaan eivät olleet arvanneet tilanteen olevan niin huono.

Huomioitavaa kuitenkin on että aivan kaikki naiset eivät
 kuitenkaan olleet köyhiä vaan mukana oli myös
 varakkaampia rouvia tyttärineen ihmettelemässä uutta maailmaa.

Jotenkuten siirtokunnassa kuitenkin selvittiin. 

Naiset asettautuivat aloilleen.

Miehet metsästivät. Tekivät ryöstöretkiä intiaanikyliin.

 Koetettiin kalastaa ja pärjätä. Vaikeaa oli silti.

Ja kohta asiat muuttuisivat vaikeammiksi. 

 

Koitti talvi 1609-1610. Ja silloin intiaanit päättivät että

 uudisasukkaiden taannoinen ryöstöretki oli se viimeinen tippa.

Intiaanit kehittivät suunnitelman joka osoittautui tehokkaaksi. 

 Menetelmänä oli yksinkertainen piiritys. 

Uudisasukkaat olivat rakentaneet vaatimattomien hökkeliensä 

suojaksi kolmionmuotoisen linnakkeen ja juuri tuon linnakkeen intiaanit 

päättivät piirittää. Sadat intiaanit saapuivat paikalle ja piiritys alkoi.

Tuoreille uudisasukkaille vaikeni viimeistään tässä
vaiheessa että lupaukset yltäkylläisestä paratiisista ja ystävällisistä
 asukkaista eivät aivan pitäneet paikkansa. 

Enää ryöstöretkille intiaanikyliin ei ollut pääsyä.

Mistään ei enää tullut ruoanmurenta.

Ensin syötiin hevoset. 

Sitten koirat. 

Kissat. 

Kissojen loputtua kääntyi katse rottiin.

Muutama käärme pyydystettin ja syötiin

Nekin loppuivat pian. 

Lopulta ei enää ollut mitään syötävää.

Vain loputtomasti ihmisiä. Niin paljon ihmisiä. 

Ja kun on oikein nälkä, oma puolisokin alkoi 

näyttää varsinaiselta namipalalta. 

Eikä sen sanominen ollut mikään kielikuva.

 .

Linnakkeen tapahtumista on nyt yli neljäsataa vuotta ja
 kannibalismi itsessään on eräs sellainen äärimmäinen teko josta ei
varsinaisesti tee mieli kirjoittaa päiväkirjaa.

Tuon talven tapahtumista siis hyvin vähän tiedetään mutta
se vähäkin on tarpeeksi. Esimerkiksi on säilynyt George Percy-nimisen
 uudisasukkaan tarina linnakkeen sisältä.

George kertoo näin.

"Nälkätalven aikana kenelläkään ei ollut ruokaa.
Ei ollut mitään syötävää.

Meitä oli paljon ihmisiä.

Eräänä päivänä eräs mies sai tarpeekseen.

 Hän katseli vaimoaan joka odotti heidän yhteistä lastaan.
Hän teki siten että hän tappoi vaimonsa, avasi vaimon mahan ja repi
sieltä sikiön jonka heitti pois. Hän sitten paloitteli vaimon, suolasi tämän
  ja söi. Enpä osaa sanoa oliko vaimo parhaimman makuinen keitettynä vai
 paistettuna mutta siinäpä ruokalaji josta en ollut sitä ennen kuullut."

Karmean tekonsa rangaistukseksi mies teloitettiin.

 .

Mutta mitä pidemmälle talvi kului, alkoi tapahtua muitakin
hämäräperäisiä kuolintapauksia.

Tässä vaiheessa ruoaksi oli jo keitetty kaikki nahkatavara kuten
nahkakintaat, takit ja linnakkeen maa kaavittu puhtaaksi ruohosta.
Tällöin ruoaksi kelpasi jo aivan kaikki. Ruumiita alettiin syödä.

Kuukausien kuluttua intiaanit luopuivat piirityksestä ja kevätkin koitti.

Laiva nimeltä Merenseikkailu saapui tarkistamaan uudisasukkaisen
voinnin ja tuomaan yhä lisää uudisasukkaita.

Kauhea totuus selvisi, 90%
 asukkaista oli menehtynyt nälkätalven aikana.

Mitä lopulta tapahtui viimeisille uudisasukkaille ja intiaaneille?

Samana vuonna ylläolevan karmean tarinan kertoja George Percy
johti vajaan sadan miehen murharyhmän intiaanikylään jossa he
 tappoivat 75 ihmistä, polttivat koko kylän ja sieppasivat kylän
 kuningattaren ja hänen kaikki lapsensa tappaen myös kaikki kylän
eliittiin kuuluvat johtajanaiset.

Lapset he heittivät vuolaaseen jokeen ja itse
kuningatar puukotettiin kuoliaaksi linnakkeessa.

Jäljellejääneet intiaanit eivät toipuneet vaan pakenivat koko alueelta.

Tämän jälkeen uudisasukkaat panostivat maanviljelyyn,
organisoivat toimintansa paremmin ja yhä enemmän ja
enemmän uudisasukkaita saapui.

Loppu onkin amerikan, tarkalleen sanottuna Virginian
 osavaltion historiaa. Hyvin kävi ainakin uudisasukkaisen osalta.

Miksi satuin kiinnostumaan tästä jutusta on seuraava.

Vaikka kannibalismista uudisasukkaisen seurassa on kertomuksia ja
 perimätietoa, mitään arkeologisia todisteita ihmissyönnistä
 ei ole löytynyt. Ennen kuin nyt.

.

Tämä kallo on ajoitettu tuolle kauhealle nälkätalvelle
 ja tutkijat tietävät siitä jo aika paljon.

Kallo on avattu siten että aivoihin on päästy käsiksi.

Ne on syöty kuten myös kasvojen liha. Myös kieli sekä
kaulalihakset päätyivät jälkien perusteella ruoaksi.

Kaikki tämä on päätelty luussa olevien merkintöjen mukaan.

Kallon omistaja on ollut 14-vuotias tyttö.

 Tiedetään myös että hän ei ollut köyhä nuori nainen sillä aikanaan
hän on syönyt korkeaproteiinista ravintoa joka viittaa suoraan siihen että hän oli
korkea-arvoisemman uudisasukkaan tytär joita linnakkeessa oli myös useita.

 Ja mikä merkillisintä, hänen kasvonsa on pystytty rekonstruoimaan.

  Juuri nämä kasvot herättivätkin mielenkiintoni tutkia tapauksen taustoja.

.

"Joku teki, mitä oli pakko."

(Sanoo tutkimuksiin osallistunut antropologi Douglas Owsley
kannibalismiin turvautuneesta jamestownilaisesta.)

Juhannus 2013 - Juhannuksen historia

Meillä suomalaisilla on jo aivan pian, perjantaina, Ukon juhla.

(Kyllä, siellä on sohva.)

Ukko on suomalaisten alkuperäisuskonnon korkein jumala ja 

juhannus oli ennen esivanhempiemme tärkein juhla.

Sittemmin järjestäytyneiden uskontojen kuten kristinuskon
vallatessa alaa, Ukko painui taka-alalle mutta muinaisia juhlia
 tiettyyn aikaan vuodesta ei totisesti ollut pois kansasta kitkeminen. 

Juhlan oli jäätävä mutta hahmon oli vaihduttava.

Niinpä Ukko pakotettiin unhoon ja keskikesän päivänsankariksi
tuotiin toinen, uuden uskonnon sankari eli Johannes Kastaja.

Johanneksen kautta saimme Ukon juhlalle uuden nimen, juhannuksen
 ja hyvin harva nykyjuhannuksen viettäjä tietääkään että
juhlistamme väärän uskonikonin juhlaa.

Sinänsä hahmonvaihdolla ei taida olla merkitystä vaikka olikin ikävä veto
 Ukkoa kohtaan sillä keskikesän juhla on maailmanlaajuinen. Keskikesän juhlaa on
vietetty läpi useimpien kulttuurien valon ja hedelmällisyyden huipun juhlana jossa
myös kesäpäivänseisauksen astrologisilla merkityksillä on ollut paikkansa.

 Juhannus on siis ihmiskunnan eräitä alkuperäisimpiä juhlia
ellei nimenomaan se kaikkein keskeisin ja tärkein juhla.

Sitä voitaisiin kutsua koko ihmiskunnan yhteiseksi juhlapäiväksi.
 
Juhannusta kutsutaan myös harhaanjohtavasti keskikesän juhlaksi.
Näin ei suinkaan ole (kuten sen järjelläkin ajateltuna ymmärrämme)
vaan kesäpäivänseisaus 20-22.6 on astronominen kesän varsinainen alku!

Kesä on siis juhannuksesta vasta kunnolla alkamassa.

Aika on pitkä ja sen aikana keskikesän juhlintakin on kadonnut
 monista maista ympäri maapallon  mutta täällä pohjoisessa tuota
 esihistoriallista juhlaa edelleen juhlitaan. 

Ajatelkaahan huomenna juhannusta viettäessänne sitä miten
lukemattoman pitkän ketjun jäseniä te olette. Meistä juhlijoista lähtee
 katkeamaton perinneketju hyvin, hyvin, hyvin kauas historian hämäriin.

 Juuremme ovat kaukana ja syvällä ja veressämme kiertää linkki joka on
ollut läsnä alkuperäisissä ja ensimmäisissä juhannusjuhlissa silloin kauan sitten.

Tuonne, aivan kauas, emme enää näe eivätkä geenimmekään
kykene kertomaan miten esivanhempamme juhlivat ensimmäisissä
 juhlissaan, millaiset ne sitten olivatkaan mutta historiankirjoitukset
 ja muistitieto osaa onneksi sanoa asiaan jotakin.

Kun juhannus oli vielä Ukon juhla, aloitettiin sen ensivalmistelut jo syksyllä.

Talon ensimmäisistä jauhatetuista uutisjauhoista leivottiin massiivinen, useita kiloja
painava leipä. Ennen paistoa noudettiin talon avain jos sellainen löytyi tai ainakin
säpin naula, ja avaimen tai lukon pidike painettiin leipään kiinni siten että
siitä jäi raskas jälki. Leipä kuivattiin ja sitä säilytettiin lähes vuosi kunnes
se juhannuksena otettiin esille ja syötiin Ukon juhlamenoissa.

Leivässä piti olla talon avaimen kuva jotta Ukko tietäisi missä talossa
häntä uutisleivällä kunnioitettiin ja mihin taloon hän voisi
suosionsa tulevana vuotena kohdistaa.

Nykyjuhannus tarjoaa piikin Alkon myyntitilastoihin. Sitä paheksutaan. Uusi ilmiö
runsas alkoholinkäyttö ei kuitenkaan ole vaan eri asteisesti päihtyneinä on oltu
jo kauan sitten. Tietenkin synttärisankarin, ylijumalan kunniaksi.

Kaljaa tehtiin ja vahvaa sellaista.

Väki kerääntyi yhteen, pitkienkin matkojen päästä
koivujen katveeseen meren tai järven ääreen veden ollessa
elämän edustajana tärkeä rituaaliympäristö.

Tuolloin aikaisemmin valittu ihminen kulki suuren joukon eteen.

Hiljaisuus hiipi väen keskuuteen vain lintujen sirkutellessa
ympärillä kun puhemies tai -nainen kurkkuaan  karauttaen lausui loitsun
 toisten vaiti kuunnellessa. Loitsussa manattiin Ukolta armoa kesälle,
 sadolle, väen ja karjan turvalle.

Sen jälkeen maahan kaadettiin pitkä ryyppy
alkoholia, vahvaa kaljaa tai vahvaa viinaa.

Vettä pirskotettiin astiasta ilmaan ja väen päälle jotka nyt tulivat innoissaan eteenpäin
saadakseen osansa siunauksesta. Syksyllä leivottua uutisleipää uhrattiin maahan.

Ja sitten, sitten voi juhla alkaa ja Ukon silmien alta poistuttiin ryyppäämään.

Oli vallalla vahva uskomus siitä että mitä enemmän juhannuksena juotiin,
sen vahvemmaksi kasvoi vilja ja sen suurempi olisi myös muu sato.

1500-luvulla vaikuttanut piispamme Mikael Agricola muistiinmerkitsi
kansan pakanalliset perinnäistavat melko katkerasti runoillen näin:

"Kun kylvö kylvettiin, 
silloin Ukon maljat juotiin. 

Siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika sekä akka. 

Sitten paljon häpeällistä siellä tehtiin, 
niin kuin sekä kuultiin että nähtiin."

Juhannuksen juhlinta ei siis ole muuttunut miksikään. Pohjimmiltamme kansana
olemme samanlaisia kuin esivanhempamme satojen, tuhansienkin vuosien takaa!

(Ukonkin aika oli rajallinen. Ennen Ukkoa oli toisenlainen jumaluus. On viitteitä siitä
että ennen kesäpäivänseisauksena on palvottu voimakasta kohdetta, naaraskarhua.
Nämä ajat ovat kuitenkin niin kaukaisia että niihin liittyvistä tavoista ei voi sanoa
 mitään. Mutta on hauska ajatella että Karhu-olutta huomenissa kulauttelevat
 kansalaisemme kunnioittavat niitä kaikkein alkuperäisimpiä juuriamme edes
siinä muodossaan.)

Nykyjuhannuksen keskeinen kohde, juhannuskokko paloi kirkkaasti
myös ennen. Siinä missä lankalauantain kokkoja poltettiin noitien
häätämiseksi, poltettiin juhannuksena kokkoja auringonpalvonnan
merkeissä. Tämä tapa saattaa edeltää jo Ukonkin palvomista.

On todennäköistä että ennen Johannes Kastajaa, Ukkoa ja Naaraskarhua
kesän päätähti oli itse aurinko. Elämän tuoja, sadon ja uuden elämän luoja.

Ja niin mekin poltamme tänäkin juhannuksena kokkojamme vaikka
emme enää muista miksi.

Koska juhannus oli kertakaikkiaan koko vuoden tärkein juhla monesta
eri syystä, ymmärsivät kaikki että ajankohdaltaan se oli mitä maagisin
päivä jolloin taikaa ja selittämätöntä yliluonnollista pursui joka nurkasta.

Juhannuksena noyrä maallikkokin, tavallisista kansalaisista tavallisin
sai yhteyden yliluonnolliseen. Juhannustaiat joista saatamme
nyt lukea ehkä juhannuksen iltasanomien jättiliitteestä tai kuriositeettina
ilmaisjakelulehdestä, olivat vakavaa bisnestä esivanhemmillemme.

Niitä tekivät kaikki!

Hullu oli se joka olisi jättänyt moisen päivän mahdit käyttämättä. Ja koska
juhannustaikojen teko oli niin tärkeää, on myös useita taikoja säilynyt
muistitietona tähän päivään vaikka niin paljon muuta juhlimiseen liittyvää
tietoa on kadonnut. Koska juhannus oli kesän, kasvun, hedelmällisyyden
juhlaa, käsittelee myös suuri osa säilyneistä taioista parinvalintaa.

Toiset talot olivat ennen köyhiä, toiset rikkaita. Ei ollut vitsi tai naurun asia
mihin taloon päädyit vaimoksi. Se määritti koko elämäsi ikuisiksi ajoiksi
ja taikoja tehtiin vakavissaan. Muutamia aitoja muinais-parisuhdetaikoja
ovat esimerkiksi seuraavat:

-Riisuudu alastomaksi ja katso kaivoon/lähteeseen/pieneen lampeen.
Et saa räpäytellä silmiäsi vaan tuijotuksesi on oltava pitkä ja kiinteä.
Näet oman heijastuksesi mutta jos taika onnistuu ja olet vilpitön,
veden värinä muuttaa ne tulevan puolisosi piirteiksi. (Älä putoa kaivoon.)

-Ellei tämä toimi, älä pukeudu! Edelleen alastomana kulje pellolle tai
niitylle ja kieriskele kasteessa. Tämän taian voi toteuttaa siis vain juhannusyönä
kasteen jo laskeuduttua. Kieriskelystä saat uskomattoman naimaonnen,
kaikki kylän, tai nykyään työpaikkasi tai koulusi tai yhteisösi miehet/naiset
kiinnostuvat sinusta. (Varo punkkeja.)

-Ellet jaksa riisuutua, voit muina miehinä tai naisina katkoa koivuista
itsellesi vihdan jonka työnnät tyynysi alle. Mutta älä sido vihtaa,
yöllä unessä näet henkilön joka saapuu luoksesi sitomaan vihdan valmiiksi.
Tuo henkilö on tuleva puolisosi.

Kasteisella niityllä saatat kohdata kiiltomatoja.

-Haluatko jonkun tietyn henkilön puolisoksesi? Se onnistuu.

Älä edelleenkään missään nimessä pukeudu vaan selvitä
onko armaasi perheellä ruispelto. Jos on, mene ko. ruispellolle
kieriskelemään alasti heti juhannuskokon polton jälkeen.
Tämän jälkeen ihastuksesi alkaa pörrätä ympärilläsi kuin
taiottuna. Mistä juuri onkin kysymys...

-Jos epäämääräiset unet eivät kiinnosta, voit tehdä kovemman taian.

Kun juhannusyö koittaa, heitä taas vaatteesi pois. Kun olet alasti, sido
 lanteillesi punainen naru tai lanka ja ota harja käteesi. Lakaise koko
makuuhuoneesi lattia ja tuolloin, kun olet saanut lakaistua, saapuu
tulevan puolisosi henki luoksesi.

 Kasteisilla pellonreunoillakin on kiiltomatoja!
Tämä hohtava naaras on juhannukselta 2012.

-Ellei tämä toimi, peli ei ole menetetty. Ota lanka pois ja kulje alasti
saunan luokse. Kierrä sauna kolme kertaa ja katso sitten saunan
ikkunasta sisään. Näet siellä tulevan puolisosi hengen. Mutta muista!!
Tähän taikaan liittyy esivalmisteluja. Sinulla tulee olla puolison
hengelle jokin lahja tai muuten taika kääntyy sinua vastaan ja
pahan voimat uhkaavat.

-Oletko todella laiska etkä jaksa kerätä saunavihtaa, kieriskellä
pelloilla, lakaista lattiaa tai selvitellä kenellä on ruispelto?

Pääset vähemmällä kun menet nukkumaan, alasti tietenkin,
vain vasemman jalan nurinpäin käännetty sukka jalassasi.
Silloin tuleva puolisosi tulee luoksesi unessa.

-Tunnetuin taika, (ehkä siksi toimivin?) toteaa näin:

Kerää juhannusyönä seitsemän eri kukkaa seitsemältä
eri niityltä tai pellolta. Muista että kun aloitat kukkien
keräämisen, et saa puhua sanaakaan kenellekään.
Laita kukat tyynysi alle äläkä edelleenkään puhu sanaakaan
kenellekään. Yksikin puhuttu sana ja kaikki on pilalla.
Yöllä puolisosi tulee uneesi.

-Jos haluat tietää jotakin tulevan puolisosi varallisuudesta,
toimi näin: Ota kolme kannellista purkkia. Kaada yhteen
viinaa, toiseen hiekkaa, kolmanteen suolaa.

Jos yön aikana viina on vähentynyt, saat rikkaan puolison,
jos taas suolaa on kadonnut, saat hyvin toimeentulevan,
jos taas hiekkaa puuttuu, tulevaisuutesi on olla köyhän
miehen vaimo.

Näistä mainituista taioista on monta eri versiota. Mutta läpi maan
ne ovat jonkin verran samoja. Se kertoo vain siitä että ne ovat olleet
aidossa käytössä. Lisää taikoja voit katsella vaikka tästä.

Itse lähden viettämään juhannustani näiden kuvien maisemiin.

Toivotan teille kaikille hauskaa juhannusta.

Jalmarin Amerikanmatka

Kotilieden kirjoituskilpailun satoa vuodelta 1963.

Tässä olisi nyt tarjolla sarjan viimeinen osa jossa Jalmarin
sukulaistyttö pohtii sitä miten rahan puute on joskus siunaukseksi...

Ensimmäinen osa tässä, toinen tässä, kolmas tässä.

VIIDES PALKINTO

"Onneksi en päässyt Titaniciin"

Pirttiniemen Jalmariin oli iskenyt kova Amerikan-kuume.

Kaksi veljeä oli jo "Rapakon" takana josta he kirjoittelivat nuoremmalle veljelle,
kertoivat suomen oloihin verrattuna edullisista työtilaisuuksista. Koska kotona
Pirttiniemen mökissä oli leskiäiti nuorempien lasten kanssa ja perheellinen vanhin
veli, Jalmarista tuntui olevan aika siirtyä väljempiin oloihin länteen. Hän oli ahkeroinut
 metsätöissä nuoruuden innolla ja säästänyt jo pitkän ajan matkarahoja.

Nyt oltiin Mikkelin kevätmarkkinoilla vuonna 1912.

Siellä oli myös toisia saman pitäjän poikia ja heillä
oli tarkoitus ostaa matkaliput Amerikkaan. Jalmari tapasi heidät
ja koska hänellä oli jo passikin, hän päätti liittyä samaan matkaan.

Poikien mieli teki saada lippu uuteen hienoon Titanic-laivaan josta puhuttiin paljon,
 mutta lipun hinta oli liian kallis Jalmarille. Ei olisi jäänyt maihinnousurahaa jota
piti olla jokaisella siirtolaisella. Harmitti mutta minkäs teit.

Niinpä, osa pojista - myös Jalmari - osti lipun vanhaan, halvempaan
laivaan joka lähti kolmea viikkoa aikaisemmin kuin Titanic.

Osa osti lippunsa siihen hienompaan alukseen.

Lähtö tapahtui samoilta markkinoilta kuin muiden lähtö Titaniciin.

Aikaa kului ja lopulta Jalmari oli jo perillä
 Amerikassa veljensä kotona kun tuli hätkähdyttävä tieto,
Titanic oli uponnut.

Entä jos sillä kerralla Mikkelissa olisikin ollut
 vain hiukan enemmän metsätyörahaa lippuun?

Tätä asiaa on perhepiirissä pohdittu.

Sylvia

Wanhoja uutisia Raumalta

Olen taas huvitellut sanomalehtiarkistojen kätköissä. 

Ne ovat niin mielenkiintoisia! 

Lukiessa vähän aina naurattaa, itkettää, harmittaa ja puistattaakin.

 Alussa ovat silmät seota vanhan fontin tankkaamisessa mutta jo puolen tunnin

 kuluttua lukee kuin vanha tekijä merkillisiä kirjaimia ihan huomaamattaan.

Ajattelinkin tarjota teille hauskoja paloja huhti- ja toukokuulta vuodelta 1882.

Kaikki nämä jutut napsin Rauman Lehti-nimisestä sanomalehdestä.

 Kahvea tarjolla.

Kaikenlaiset ilmoitukset olivat sanomalehdelle silloin 

kuten nytkin tärkeä tulonlähde. Ja kyllä niitä olikin.

"Hyvää sitrooni-simaa" tarjosi vapun tienoilla useampikin paikka. 

"Erittäin hywän makuista suklaata ja cacaota," "karjan omenia," sekä

 "laivamiehistön ruokaa niinkuin suolasta sianlihaa, raavasta, sekä ruisleipää sekä juomista" 

myytiin myös niinikään. Eräs mainos ilmoitti mystisesti: "Yksi elävä sika." 

Liekö ollut myynti-ilmoitus sekin?

Todetaan myös että "niille jotka haluavat viinaa puhtaasta viljasta

 ilmoitetaan täten että Uudenkaupungin viljapolttimo-yhtiö valmistaa

 viinaa ainostaan puhtaasta viljasta." 

Ja niinpä, tämä on hyvä tietää. 

Ettei vain osta viinaa joka on likaisesta viljasta. Sitäkin varmaan oli kaupan koska

 tässä niin puhtautta alleviivattiin. Olikohan likaisen viljan viina jotenkin pahanmakuista?

Mitä enemmän lehtiä luin, sen paremmin huomasin hermostuneen

 vireen jokaisen lehden painoksessa kun kirjoitettiin pahamaineisesta Rupulista. 

Mikä tämä rupuli tarkalleen oli, en päässyt heti selvyyteen mutta niin erittäin 

huolestuneesti siitä puhuttiin ja jaettiin ohjeita miten rupulilta voisi välttyä että kiinnostuin. 

Pahaenteiset otsikot kuten "Rupuli lähenee kaupunkiamme!" kertoivat siitä 

että mistään ihan tavallisesta noroviruksesta ei ollut kyse. Lehti lehden jälkeen 

kertoo että oli taas miehiä kuollut. Ja viimeksi Kullanperän kylästä "tähän hirweään 

tautiin joka vallalle kerta päästyään on miltei mahdoton saada häädetyksi!" 

Tautia liikkui kaikkialla Rauman ympäristössä, ja huomautettiin

 myös pelokkaasti että kirkossakäynti oli suuresti lisääntynyt 

joka yksistään kertoi Rupulin kauhusta. 

Rauman pyhän ristin kirkko.

Jokaisessa lehdessä kerrottiin hoitotoimia ja neuvotaan mm.

 "Erottakaa heti pois rupuliin sairastuneet kaikista muista kuin niitten 

hoitajista, pitäkää sairasten makuuhuoneissa raikasta ilmaa akkunain 

aukaisemisella pyhäpäivinä sekä uunipellien auki olemalla. Moni luulo

 ettei rupuli tartu on niin turha ettei se vaadi enempää kuin mainitsemisemme.

 Vielä kerta siis: Raittiutta ja puhtautta sekä suurta warowaisuutta juuri nyt!"

Mikä sitten oli tämä hirwiä Rupuli? 

Kyseessä oli Isorokko. 

Ajattelin että laitanpa tähän havainnollistavan kuvan isorokkopotilaasta joka 

demonstroisi millaisesta sairaudesta on kyse mutta käytyäni katsomassa miltä tuo 

"smallpox" livenä näyttääkään, päätin toisin. Jos te saatte saman päähänpiston, kehoitan

 harkitsemaan uudelleen jos olet herkkä. Mielenkiintoista asiayhteyden kannalta 

mutta ei missään nimessä kaunista.

Aivan avuttomina ei rupulia odotettu vaan Raumalta

 löytyi myös ammattimainen rokottajatar. 

Asukkaita moitiskeltiin siitä että ylen harvat ovat saapuneet rokottajattaren

 luokse rokko-istutukseen. Tämä on jonkin verran ymmärrettävää sillä

 toisinaan itse rokote sai henkilön hyvin sairaaksi.

Karl ei menehtynyt Rupuliin mutta 

hänen muistorunonsa on karun kaunis.

Huolimatta siitä että kauhistuttava Rupuli vaani hiljaisena 

tappajana kaupungissa, järjestettiin pelon alla sentään huvituksiakin. 

"8:nnet tanssihuvit pidetään sunnuntaina huhtikuun 23. päivä. alkaen kello 7 illalla. Sisäänpääsymaksu on Rouvasnaisilta yksi markka, herroilta 1. markka 50p. ja lapsilta 50p."

(Entä neidit?)

Hieman huolestuneita oltiin myös Raumaa uhkaavasta Hihhulilaisuudesta. 

 Ellet ole erityisempi historiantuntija niin sana varmaan huvittaa. 

Vielä 1800-luvun puolella Lestadiolaisuudesta puhuttiin siis alun perin Hihhulilaisuutena! 

Ongelma tuolloin oli uuden ja huolestuttavan uskonsuunnan edustajien vierailu

 kaupungissa. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin ainakin toimittajan mielestä sillä lehti 

kertoo että Helsingistä saapuneet Hihhulit eivät saaneet esitteiden jakamisesta

 ja saarnaamisesta huolimatta seuraajia ja palasivat

 takaisin jo muutaman päivän perästä.

Tämä pikkuilmoitus oli minusta merkillinen enkä osaa sitä selittää.

Tarjoutuuko Rouva Wesander siis ottamaan ottolapsia vai piikoja? 

Ja miksi fontti vaihtuu kun kieli vaihtuu? Kummallista.

*

Hauska pikkujuttu oli minusta seuraava. 

Rauman Lehti-lehden toimituksella lieni jotakin hampaankolossa jotakuta kirkon

 viranomaista vastaan sillä lehdessä oli tällainen lyhyt kuvitteellinen sananvaihto:

Tenho: Oletkos Rauman Lehdestä lukenut

 noista eriluontoisista sisarus-pareista?

Tuusu: Olen oikein. Entäs sitten?

Tehno: Etkö tahdo kanssani mennä tirkistämään jonkin 

mökin ikkunasta, jospa löydettäisiin tuo merkillinen 

sisaruspari siivottomuus ja epäjärjestys?

Tuusu: Ole vaiti! Kyllä ne löytyvät 

paremmistakin paikoista kuin mökeistä!

Tenho: Paremmista paikoista!?

Tuusu: Niin oikein.

Tenho: Sanoppas minullekin?

Tuusu: Mene vain Rauman kirkkoon, eli 

tirkistä sen ikkunasta. Kyllä ne löydät.

Tenho: Vai niin, en olisi uskonut!

Menikö ohi? Niin minultakin. Mutta luulen että kyse oli siitä että lehti

 katsoi oikeudekseen piikitellä kirkon sottaisuutta ja huonoa hoitoa

 yleisönosasto-pakina tyyliin. Tämä on varmaan silloin 130 vuotta sitten 

kovasti naurattanut seurakuntalaisia ja harmittanut hirveästi kirkon 

henkilökuntaa ja ollut puheenaiheena monen Frouvan kahve-kutsuilla 

jossa sitä on päivitelty kovasti ainakin parin viikon ajan varmasti.

Samoja harmeja on ollut silloin kuin nytkin, tavaroita on kadonnut. 

Onneksi on lehden ilmoituspalsta jossa hukattua voi etsiä 

Esim: "Kadonnut. Lasisilmä koteloineen Ruilan ja Palmrothin talojen 

välillä. Kunniallinen löytäjä jättäköön sen tämän lehden painoon." 

Mahtoi olla ikävää odotella löytyisikö sitä lasisilmää ollenkaan.

 Luulen että olivat kalliita kapistuksia. 

Lähdin pohtimaan olikohan hänellä odotusaikana silmälappu? 

Ja mistä hän sellaisen sai? Ehkä vaimo ompeli mutta oliko vaimoa? 

Vai kulkiko vain silmättä silmäkuoppa mollottaen pitkin vanhan Rauman katuja?

 Voi vastaamattomia kysymyksiä! 

Eräässä myöhemmässä lehdessä oli taas ilmoitus toisesta onnettomasta joka oli 

kadottanut lasisilmänsä monikossa, elikä silmälasit koteloineen. Tämä herra oli 

valmis maksamaan löytöpalkkionkin ja ilmoittaa löytäjän voivan noutaa palkinnon 

Grönroos'in rommipuodista. (Miksi nykyään ei enää ole rommipuoteja?)

Huhtikuussa 1882 ilmestyi kokonaista viisi numeroa. 

Jokaisesta lehdestä löysin mukavia nimipäiväilmoituksia. 

Nimipäivä oli tuolloin tärkeämpi kuin syntymäpäivä jota jälkimmäistä harva 

mitenkään muisti ja on hauskaa että myös miehet onnittelivat avoimen 

hellästi toisiaan lehtien palstoilla. Eräs kaunein loru mieskaverukselta toiselle kuului:  

"Sun elämäsi puu korkealle kasvakoon ja olkoon täytetty onnen ja rakkauden ruusuilla!" 

 Muutenkin nämä toivotukset olivat ihania. 

Ei suinkaan tavallisia "Onnea!"-toivotuksia vaan esim. 

"Olkoon ikäs onnellinen, loppus loistava!"

Eräässä lehdessä oli kuitenkin ennätys, "Otto A-R'lle" oli onnitteluviestejä 

toinen toisensa perään lähes loputtomiin. Otolle toivotettiin mm. 

"Onnea, riemua ja menestystä kaikissa toimissasi, sitä tässä toiwotamme!" ja 

"Hurraa! Nyt Otto nimipäiwällesi joka on huomenna! Onnea riemua ja menestystä,

 sitä veikot toivottaa!"

Erityisesti eräässä toivotuksessa olivat kalliinnäköiset kehykset ympärillään 

 jotka varmasti olivat maksaneet toivottajalle monta markkaa ja sanat: 

"Otolle. 

Onnellisuutta sinulle vaan. Toivoo ainiaan. 

Ja kaikk sinun nimesi tietävät. 

Et ole vanhanakaan unhoitettu!"

Tästä tulin hieman surumieliseksi. 

 Otto on tainnut olla harvinaislaatuinen ihminen, mukava ja ystävällinen

 nuori mies. Monien rakastama. Ja nyt hänet on sittenkin unhoitettu. 

Kuka enää muistaa Ottoa? 

No, nyt moni meistä sentään tänään ajattelee häntä,

 kenties ensimmäisen kerran yli sataan vuoteen. 

Runon kirjoittaja taisikin olla ennustaja.

Vanhan piian tarina

Kotilieden kirjoituskilpailun voittosatoa elokuulta 1963 edelleen.

Osa yksi on tässä.

TOINEN PALKINTO

"En osannut sanoa aamenta oikealla hetkellä"

*

Kyllä sitä saa joskus katua kun ei sano aamenta oikealla hetkellä.

Tässä nyt istun ikäneitona, vanhana ja harmaana käsitöitteni ja kudonnaisteni keskellä.
Ei silti ettei ottajia olisi ollut, mutta minulle oli olemassa vain Mikko.

Pidimme yhtä kansakoulusta lähtien. Oli selvää, että kerran emännöisin Naapurirannassa.

Keväällä 1926 kiirehti Mikko kihlaustamme kun hänen äitinsä halvaantui. Mikko loukkaantui suunniltaan kun minulla oli silloin niin kiireellisiä kutomisia, etten muka ehtinyt ajattelemaankaan häitä ennen syksyä.

Koko kesänä ei hän käynyt rannassamme.
Minun siellä käydessäni han valitti kiireitä, ei ehtinyt käymään.

Vasta elokuisena kuutamoiltana kolahti airo tutusti.
Kaivattu vene solui rantaan.
Rakas oli tulija.

 Kiusoittelin kuitenkin: "Etpäs malttanut pysyä poissa?"
Iloisena hän yhtyi leikkiin: "Joko on kankaasi kudottu?"
"Jo, Montakin." Vastasin.

"Sano sitten heti, kyllä tai ei." hän sanoi yhtäkkiä vakavasti.
"Mitä suotta hätäilet, ei minulla mitään kiirettä ole," vastasin nauraen. 

Silloin hän painoi lakin päähänsä, sanoi:
"Hyvästi. Mieti sitten lopun elämääsi." 

Ja lähti - Taakseen katsomatta.

Yritin huutaa hänen peräänsä, mutta vene loittoni vihaisin vedoin.

Uskoin hänen vielä tulevan.

Silloin olisin ollut valmis vastaamaan kyllä, mutta hän ei tullut koskaan.

 Kaksi viikkoa myöhemmin hän kihlasi kotitalousharjoittelijansa.

Katkerana olen katsellut vuodesta toiseen Naapurirantaan,
jossa lapsiparvi on kasvanut aikuiseksi. 

Minun paikallani astelee toinen nainen, jolla oli liukkaampi kieli sanomaan "Juu'u."

Kaisu

Lankalauantai

Hauskaa lankalauantaita. 

Tiesittekö että tämä päivä on noitien päivä?

Minun puolestani lankalauantain nimi voitaisiin muuttaa sovinnolla "noitapäiväksi"
 jotta ihmiset muistaisivat paremmin tämän päivän merkityksiä. Pois hempeän keltaiset bebe-leivonnaiset ja pirtsakat rairuohot ja tilalle jenkkityyliset namit. Muina
pääsiäispäivinä sitten hempeilyä mutta ei noitapäivänä.

Kristillisen perinteen mukaan pitkänä perjantaina Jeesus kuoli ja haudattiin. Koska nyt
 lauantaina hän vielä makasi haudassaan, tarjosi se ihanan rellestystilaisuuden pimeyden
 voimille jollaisiksi noidat katsottiin.

Aikaisemmin maatalousyhteiskunnassa erilaisiin enteisiin ja yliluonnolliseen uskottiin sellaisella tavalla jota on nykyihmisen hankala käsittää, on lähes mahdoton päästä samaan mielentilaan jossa jokin esivanhemmistamme oli lankalauantaina vaikkapa 400 vuotta sitten.  

Päivän tiedettiin olevan merkityksellinen, nyt olivat hyvät mahdollisuudet saada tietää kuka tulisi puolisoksi, pysyisikö talossa tuuri vai iskisikö katovuosi, säilyisikö karja terveenä, oliko vatsassa kasvava lapsi poika vai tyttö jne. Samalla tiedettiin että mainittujen asioiden selvittely oli hieman riskialtista eikä täysin kunniallista mutta kun kuitenkin... Mieli olisi tehnyt... Hieman selvitella asioita. Mutta eihän sitä kunnon ihminen... Mutta entä jos sittenkin..? 

Tämänkaltaista jahkailua se hyvin todennäköisesti oli sen aikaisessa yhteiskunnassa. Erilaisia tapoja asioiden selvittelyyn oli, mm. käynti kolmihaaraisen tien luona ja siellä eri lintujen ja äänien
kuuntelu ja merkkien löytäminen kertoivat aikalaiselle erinäisiä mielenkiintoisia asioita.

Kotinoitia oli myös paljon. Halutessaan, kuka tahansa talon emäntä voi olla noita. Noita voi olla mieskin. Noidan konstit kyllä tiedettiin ja pahansuovempi trulli tahtoi iskeä sinne missä tuntui, nimittäin karjaonneen.

Lankalauantaina oli vuoden voimakkain päivä aiheuttaa kirous toisen karjalle. Kirousta varten tarvittiin lankalauantaina varastettu tukko eläimen karvoja joka kiedottiin yhteen erilaisten epämääräisten ainesten kanssa, punaisen nauhan, hautausmaan mullan ym. kanssa. Naapurin onni täten otettiin itselle ja naapurille noidan saaman onnen vastapainoksi alkoi tapahtua kamalia.

Voimassa oli siis uskomus jonka mukaan onnea oli rajoitettu määrä. Jos onnea oli vaikkapa naapurilla eikä itsellä, se kävi täysin järkiin sillä eihän onni voinut olla kaikkialla. Toisen onni oli toiselta pois. Jos onnen halusi itselle, se piti ottaa. Ja lankalauantai oli päivä jolloin uskaliaaseen yritykseen oli paras ryhtyä.

Kirousta ja onnen viemistä taialla pelättiinkin tuolloin aivan tosissaan. Vakavin mielin.
Kummallisia asioita kuultiin ja nähtiin. Lankalauantaina ei navetan vartioinnista lipsuiltu. Isäntä saattoi usein päivystää lauantaiyön navetassa eläinten kanssa itse. Päivällä lapset laitettiin vartioimaan navettaa takaapäin. Navettaan ei saanut päästä kukaan ylimääräinen.

Lankalauantaina oli myös muuten tylsää. Jo ihan siksi että oli niin älyttömän kylmää. Tulta ei takkaan laitettu sillä nouseva savu kertoi noidille taloudesta jota asutettiin. Ruokaa ei samasta syystä laitettu.

Olivatko kiroukset sitten toimivia ja varotoimet noin äärimmäisen tarpeellisia, sitä emme enää tiedä.

Mutta kerron tähän väliin pari vuotta sitten lukemastani elämäkertakirjasta. Ko. kirjan nimen olen tyysti unohtanut ja vaikka koetin googlailla, en sitä löytänyt. Yhteen aikaan tallensin muistiin kaikkien lukemieni kirjojen nimet joten jossain tallessa tämäkin tieto on mutta en sitä tähän hätään löydä ja jos jätän tämän kirjoituksen julkaisematta etsiäkseni tiedon, iskee aivolaiskamato jälleen enkä saa tätäkään julkaistuksi! Jääköön kirja siis toistaiseksi nimettä.

Kirjailija itse kertoo kirjassaan vaikeasta, puutteenalaisesta nuoruudestaan ja vaikeasta avioliitostaan. 

Hän muutti 1900-luvun alussa miehensä kotitilalle jossa he elivät suhteellisen onnellistä elämää muutamia vuosia kun kaikki alkoi mennä vikaan. Kaksi kullanarvoista lehmää kuolivat hirveissä onnettomuuksissa molemmat, eloonjäänyt vasikka meni nopeasti perästä, talon ainoa peili rikkoutui itsestään kuten myös arvostettu ikkunalasinen ikkuna siihen kenenkään koskematta. Kirjailija puolisoineen heräsi öisin siihen että joku veti peiton pois heidän päältään. Ketään ei huoneessa koskaan ollut, peitto vain lähti aina, jos peitosta piti kiinni, lähti se väkisin. Kaikki harva lasitavara särkyi itsestään, painava vesisaavi työnnettiin tuvassa aina nurin kun tuvasta poistui vaikka tuvassa ei olisi pitänyt olla ketään. Talossa oli ahdistavaa olla, navetassa vielä ahdistavampaa. 

Kun uusi lehmä saatiin hankituksi, kuoli se ensimmäisen viikon aikana. 

Tuli kesä. 

Kesällä kirjailija tuli kiivenneeksi navetan ylisille etsimään jotakin tarvekalua ja sattui huomaamaan linnun esiin kiskoman pätkän narua. Hän kiskaisi narusta ja narun mukana tuli sekalainen mytty eläimen karvoja veriseen kankaaseen kiedottuna ja löytyipä sieltä ihmisen hiuksiakin siististi rusetilla sidottuna. Inhon vallassa kirjailija esitteli muille löydöstään, anoppi sen nähtyään kalpeni, sieppasi mytyn ja meni matkoihinsa sen mukanaan. Palattuaan anoppi kertoi haudanneensa esineen hautausmaalle kirkon kylkeen kiinni. Kirjailija kertoi että sen jälkeen kaikki perheen kokemat ongelmat katosivat tyysti ja yöllinen näkymätön peitonkiskojakin lopetti kokonaan. 

Minusta tämä oli mielenkiintoinen kertomus sinänsä että tuo oli koko kirjan ainoa yliluonnolliseen vihjaava tapahtuma. Kirja käsitteli tuota kertomusta lukuunottamatta kertojan todella arkipäiväistä ja köyhää arkea sen ihmeempiä selkkauksia ja kyse siis oli kirjailijan itsensä elämäkertakirjasta. Vaikka kirjassa ei niin mainittukaan niin minusta oli aika selvä seikka että ainakin kirjailijan löytämän mytyn perusteella talossa oli käynyt aito trulli.

Julkaistu 15.4.1871.

Kaukaiset esivanhempamme olisivat olleet suu ammollaan mikäli olisivat kuulleet nykymenostamme.

Että lapset pukeutuvat noidiksi ja oikein menemällä menevät ihmisten koteihin ja ihmiset vastaanottavat heidät. Antavat oikein palkkaakin. Tai että lähetellään postitse tervehdyksiä jossa on kirouksenlaatijan (noidan) kuva. Ties minkä kirouksen se kortti itsessään sisältää. (Trulliperinne muuntautui vasta myöhemmin siunauksenannoksi.)

Kun ennen poltettiin pääsiäiskokkoja, niitä ei polteltu makkaran grillauksen ja mehuntarjoilun merkeissä vaan jotta tuli puhdistaisi ja suojelisi kirouksilta ja noidilta. Ja niiden tulien luona oltiin vakavia. Ja makkaraa ei syöty. Iloisen hurvittelevaa mäenlaskijaa tervehdittiin koivuniemen herralla. Lausuttiin rukouksia. Ja kotona loput perheestä vartioivat sitä navettaa. Pimeässä. 

Ei, lankalauantai entisaikaan ei ollut ollenkaan hauska.

Onneksi nykyään harvalla on karjaa ja vielä harvemmalla esivanhempiemme loitsutaitoja. Juhlitaan siis tänään hyvillä mielin tätä puhtaasti suomalaista noitapäiväämme menneisyyttä muistellen.