torstai 27. toukokuuta 2010

Keisarinna Elisabeth


Kun olin pieni tyttö, vietin useita pitkiä talvipäiviä tylsistyneenä
vanhempieni yritystä sivuavassa mökissä jossa oli lämmityksenä
vain laiskasti toimiva lämpöpuhallin samalla kun maailmaansaattajani
puuhasivat ulkosalla työjuttujaan sen sijaan että olisivat pitäneet
minulle seuraa.

Olin usein tylsistynyt ja lohdutuksekseni katselin tuossa mökissä
hengitykseni huurutessa mustavalkotelkkaria syöden samalla kohmeisin
käsin hyisiä viipaleita kakkoa (pyöreä sekaleipä) päällään margariinia
 ja reunoilta kipristyneitä juustoviipaleita.

 Sitten eräänä kertana ja tuollaisena hetkenä televisiosta tuli tylsyyttäni
valaisemaan aivan ihastuttava elokuva joka kertoi jonkinlaisesta prinsessasta
 joka meni prinssin kanssa naimisiin ja vastoin kaikkia odotuksia neidosta
 tuli tosi onneton vaikka tyttö itse oli niin herttainen.


Olin katsonut Romy Schneiderin tähdittämän elokuvan Sissi
joka kertoi Baijerin herttuattaresta, Itävallan keisarinnasta ja
Unkarin kuningattaresta Elisabethista.

Olin vaikuttunut ja prinsessasatuihin tottuneenakin lumoutunut.
 Lumo ei ole sittemmin laantunut vaan korkeintaan laajentunut.

Olenkin keräillyt hyllyyni monia elämäkertakirjoja hyvin erilaisista
kuninkaallisista. Jotain aivan erityisen hurmaavaa ja traagista on
kuitenkin nimenomaan Elisabethissa joten hänestä kirjoitan tänään.


Elisabeth syntyi korkea-aateliseksi.
Hän oli arvoltaan herttuatar ja asui prinsessaäitinsä, herttuaisänsä ja
lukuisten sisarustensa kanssa Possenhoffenin linnassa Baijerissa.

Hänen lapsuutensa oli ollut kokonaisuudessaan onnellinen.

Rakastavat vanhemmat sekä idyllinen ympäristö loivat
hyvinvointia, lisäksi Elisabethin elämä oli maalla kasvaessa varsin
etiketistä vapaata ja rajoittamatonta.

Elisabethin suuri toive oli, että kun hänen tulisi aika avioitua, saisi hän
miehekseen jonkin maalaisaatelisen jotta hänen elämänsä voisi jatkua vapaana
potokollasta ja aatelispiirien etiketistä joita hän oli aina syvästi inhonnut.

Elisabethin äiti solmi samaan aikaan suunnitelmia tyttäriensä
pään menoksi. Oli tullut aika Elisabethin sisaren Helenen
avioitua ja niin oli päätetty matkustaa vierailulle
Itävällan keisari Frans Joosefin luokse jotta nämä
kaksi päätyisivät yhteen.

Frans Joosef kun ei ollut vain keisari vaan hän sattui
myös olemaan tyttöjen serkku.

Elisabethin ja Helenen sekä Frans Joosefin äidit sopivat avioliitosta etukäteen.

Oli sopivaa että serkukset Helene ja Frans Joosef menisivät naimisiin
ja päätöksestä informoitiin lopulta myös itse asianosaisia. Frans Joosefin
dominoiva äiti määräsi poikansa kosimaan serkkuaan ja näiden oli määrä
tavata jolloin virallinen kosinta suoritettaisiin. Frans alistui äitinsä
määräykseen vaikka ei ollut milloinkaan tavannut tulevaa morsiantaan.

 Serkkupoika

Elisabeth joutui äitinsa ja sisarensa mukaan kosiomatkalle
hoviin jossa kävikin hassusti; Frans ei välittänyt vanhemmasta
 sisaresta jota hänen oli kosia vaan iski silmänsä nuorempaan
serkkuunsa Elisabethiin. Hän ilmoitti äidilleen että ellei hän
saisi puolisokseen Elisabethia, ei hän ottaisi ketään.

Elisabeth oli vain 14-vuotias suostuessaan keisarin kosintaan
ja häitä vietettiin 8 kuukautta myöhemmin.

Aikansa nuorena aatelisneitona Elisabeth ei ollut
saanut minkäänlaista valistusta siitä mitä aviovuoteessa tapahtui.
Hääyön jälkeen hän oli niin järkyttynyt että kieltäytyi tapaamasta
 ketään ja piileskeli huoneessaan kolmen päivän ajan.

*

Elämä linnassa ei ollut teinikeisarinnalle leikkiä ja vapaata
kirmaamista metsissä ja pelloilla kuten vielä hetki aikaisemmin kotona.
 Vapaan olemisen tilalle tuli tarkka hovietiketti kivisten linnojen sisätiloissa.

Sisiksi perheen parissa kutsuttu Elisabeth masentui ja katkeroitui.
Elämänmuutos tuli hänelle suurena shokkina. Kuningattaren
 elämä oli hyvin rajoitettua ja räikeästi erilaista
 kuin elämä johon hän oli tottunut.

Kirjeenvaihdossa sisarensa kanssa nuori kuningatar vuodatti kurjuuttaan. 

Elisabeth kertoi Helenelle katuvansa loppuelämänsä suostumistaan
 serkkunsa kosintaan ja myönsi että oli jo hääpäivänään aavistanut
voimakkaan pahan tunteen siitä avioliitosta tulisi epäonnistunut ja
 onneton. Hän jatkaa kuvailemalla miten tunsi olonsa pakotetuksi ja
riistetyksi ja luonnehtii itseään linnuksi jota pidetään koristehäkissä
pysyvänä vankina yksin.


Sisin äidin sisar eli Sisin täti Sophie, Fransin äiti, oli ankara nainen
 joka vaati tiukan hovietiketin noudattamista myös perhepiirissä.

Etiketin noudattamisesta siis ei ollut minkäänlaisia vapaahetkiä.

Sisin anoppi/täti kutsui mielellään Sisiä tyhmäksi tytöksi ja
 hallitsi 15-vuotiasta ja raskaana olevaa Sisiä lujalla kädellä.

Elisabeth oli siis hyvin yksinäinen, hänet oli eristetty kaikista
vanhoista ystävistään, hän ei useinkaan saanut nähdä etäällä asuvaa
lapsuudenperhettään ja hänen arkensa täyttyi kovaluonteisen tädin
 neuvoista, vaatimuksista sekä moitteista. Se henkilö jonka olisi
pitänyt olla Sisille kaikkein läheisin, hänen oma puolisonsa, kulutti
päivänsä ulkona hoidellen erilaisia virka-asioita ja he näkivät
toisiaan hyvin vähän.
.
Nuori Elisabeth

Kun parin ensimmäinen lapsi lopulta syntyi hankalan
synnytyksen jälkeen, kaappasi anoppi lapsen hoitoonsa
 ja nimesi tyttövauvan itsensä mukaan Sophieksi.

Äidiltä ei kysytty mielipidettä nimivalintaan
ja hänet pidettiin erossa myös lapsen hoidosta
ja kasvatuksesta.

Syntymää varjostivat moitteet siitä että Elisabeth ei ollut onnistunut
synnyttämään poikaa. Elisabeth ei myöskään saanut tavata lastaan ilman
pyytämättä audienssia anopilta joka antoi luvan toisinaan mutta
myös usein sen epäsi.

Vuosi kului sekalaisissa tunnelmissa. Sisi tuli lähes välittömästi
 uudelleen raskaaksi ja vuoden kuluttua syntyi toinen lapsi.

Jälleen tyttö joka nimettiin Giselaksi.

Gisela

Myös hänet kaapattiin kokonaisuudessaan
Elisabethin hoidosta.

Kolmas lapsi olisi varmasti syntynyt
melko pian entisen jälkeen ellei tragedia olisi
lyönyt särmää Sisin ja hänen miehensä väliin.

Esikoislapsi Sophie sairastui vesiripuliin ja kuoli
nestehukkaan vain kaksivuoriaana. Tämä oli isku
Elisabethille joka ei ollut kunnolla ehtinyt edes
lapseensa tutustua rajoittavan anopin vuoksi
ja puolisot syyttelivät toisiaan lapsen
kuolemasta.

 Sophie

 Elisabethin ja hänen anoppinsa välit olivat erittäin tulehtuneet.

 Elisabeth oli voimaton anoppiaan arkkiherttuatarta vastaan ja sai
harvoin nähdä lastaan. Anoppi suomi Elisabethia avoimesti siitä
 ettei tämä ollut vielä tuottanut miespuolista kruununperijää.

Elisabethin mielen- kuten myös hänen fyysinen terveytensa
 alkoivat horjua ankarissa olosuhteissa mutta jotenkin hän
 onnistui tulemaan raskaaksi vielä kolmannen kerran.

Sisin äiti oli ollut hyvin huolissaan tyttärensä terveydestä ja
toivoi että uusi raskaus toisi toivoa tämän elämään.

 Toivon sijaan Elisabeth kuitenkin koki epätoivoa sillä hän
tiesi että myös uusi lapsi otettaisiin pois hänen ulottuviltaan
 kuten kaikki aikaisemmatkin. Näin kävikin. Kun odotettu
kruununprinssi Rudolf syntyi, näki Elisabeth lastaan peräti
vielä vähemmän kuin aikaisempia lapsiaan.

Kaikki nämä henkiset paineet ja julkisen silmän alla oleminen
vaikuttivat Elisabethiin rajusti. Hän sublimoi ahdistustaan entistä
enemmän ankaraan liikuntaan sekä ruokarajoitteisiin.

 Pikku kruununprinssi Rudolf

Elisabet oli kaiketi aikansa tunnetuimpia syömishäiriöisiä.

Koko elämänsä ajan Elisabeth oli ollut aateluutensa ja julkisen
 asemansa lisäksi tunnettu ulkonäöstään. Elisabeth oli kaunis 
ja siitä laajasti palvottu. Ulkonäköään hän oli tottunut koulimaan
 painonsa tarkkailulla ja painosta muodostui eräs niistä harvoista
asioista joihin Elisabethilla oli elämässään valtaa.

Elisabeth oli 173 cm pitkä ja koko elämänsä hän painoi maksimissaan
50 kiloa. Anorektinen käytös ilmaantui hänen elämäänsä välittömästi
hänen häidensä jälkeen Elisabethin ollessa vain 15-vuotias.

Hän lopulta kieltäytyi yhteisaterioista ahdistavina tilaisuuksina
ja yksityistiloissaan söi vain hyvin vähän. Anopin ankariin sanoihin
ja rajoitteisin Elisabeth reagoi syömättömyydellä.

Jos hänen painonsa uhkasi nousta yli 50 kilon,
hän heittäytyi viikkojen paastokuurille.

Sisin normaaliinkin arkiateriointiinsa kuluivat yleensä vain keitetyt
kananmunat ja maito pienissä määrin ja ajoittainen kulaus lihalientä.

Varsinaista lihaa kaikissa muodoissaan Elisabeth inhosi ja
 kieltäytyi sitä yleensä syömästä.
 

Anoppi koki Elisabethin jatkuvat paastot kritiikkinä häntä itseään kohtaan
ja koetti monin tavoin moittein ja pilkan avulla saada Elisabethin luopumaan
rajoituksistaan. Anoppi tahtoi myös että Elisabeth olisi ollut raskaana alinomaa
joka ei luonnollisesti onnistunut niin kauan kun tämä pysyi anorektisen laihana.

Elisabeth käytti myös erikoisvalmisteisia korsetteja joiden teräsluut supistivat
hänen vyötärönsä vain 40 cm levyiseksi ja hänen vyöttämisensä niihin vei
yleensä tunnin sisäelinten etsiessä hitaasti paikkaansa korsetin sisällä.

Korsetin jälkeen oli vaatteiden vuoro. Ne ommeltiin päivittäin suoraan
 hänen ylleen sillä Elisabeth ei sietänyt vyötäröä mahdollisesti
tukevoittavia laskoksia jotka voisivat syntyä mekkojen soljista ja
kiinnikkeistä. Samasta syystä hän ei myöskään käyttänyt alusvaatteita.

Elisabeth rakennutti oleskelulinnoihinsa kuntosaleja joissa hän miekkaili
sekä voimisteli. Hän ratsasti tuntikausia joka päivä sekä näännytti hovineitojaan
kymmenien kilometrien marsseilla joille kaikki kammosivat joutua.

Hän kärsi myös vakavasta anemasta ja aliravitsemuksesta ruokavalionsa sekä
ankaran liikunnan seurauksena ja sai vaikeita hengitysvaikeuksia. Elisabeth ei
 suurin surminkaan tahtonut tulla enää raskaaksi ja syömättömyydestä seuraava
 sairastelu myös antoi hänelle tilaisuuden pitää aviomiehen aviolliset
vaatimukset kaukana


Elisabethin eräs huomattava piirre olivat hänen hiuksensa.

Ne olivat parhaimmillaan useita metrejä pitkät ja laadultaan
erittäin paksut. Ne toivat painonsa vuoksi kantajalleen ankaria
päänsärkykohtauksia joihin Elisabeth joutui ottamaan oopiumia
mutta kaikesta huolimatta hiuksia ei milloinkaan leikattu.

Hiusten jokapäiväiseen hoitoon kuului kolmituntinen. Elisabeth
istui korkealla tuolilla käärittynä valkeaan viittaan ja hiukset levitettiin
viitan ylle latvojen osuessa maahan saakka. Ne kammattiin hyvin
pienissä osissa, jokainen irtohius otettiin talteen ja kampaajan saatua
 hiusten hoidon ja kampauksen suoritettua, esitettiin irtohiukset
hopeamaljassa Elisabethille joka tarkasteli ettei niitä ollut
irronnut liikaa. Hiukset pestiin arvokkaan konjakin ja kananmunien
sekoituksella ja pesupäivänä kaikki muut menot peruutettiin sillä
hiustenhoito vei koko vuorokauden.


Kurinalaisuus kuului kiistatta Elisabethin kauneusrutiineihin.

Hän nukkui ilman tyynyä käyttäen vain pientä rautakoroketta
niskansa alla uskoen ryhtinsä pysyvän näin parempana.

 Hän myös käytti öisin naamiota jonka alla ihoa vasten oli
joko raakaa vasikanlihaa tai mansikkamursketta. Nämä
säilyttivät hänen ihonsa kuulauden ja kimmoisuuden.

Vyötärönsä ja ylävartalonsa ympärille taas käärittiin
useimpina öinä orvokkietikkauutetta jonka tarkoitus oli
 vaikuttaa ihon joustavuuteen ja aamunsa hän aloitti
 jääkylmällä kylvyllä.

Elisabeth ratsailla

Pojan syntymän, syömishäiriöisen käytöksen, terveysongelmien ja
avioliitto-ongelmien takia hän terveyteensä viitaten hoidatti itseään
usein ulkomailla. Hän kiersi eri kylpylöissä sekä matkasi korfun saarelle
saakka. Hän myös palasi pitkiksi ajoiksi vanhempiensa ja muun lapsuu-
denperheensä luokse ja oli poissa hovista vuosia palaten vain satunnaisiin
juhlallisuuksiin joiden aikana hänen terveytensä romahteli jälleen stressin
ja psykosomaattisten syiden takia.

Tässä vaiheessa nuorin lapsista, Rudolf oli jo nelivuotias.

Elisabethilla ei ollut ollut valtaa olla missään tekemisissä lastensa
kanssa sillä anoppi piti tärkeänä ettei hän sekaantuisi lasten kasvatukseen
edes turhan useilla lastenkamarivierailuilla. Pyyntöihin nähdä lapset
 vastattiin usein kiellolla.


Elisabeth oli kuitenkin nuori ja vasta kolmen lapsen äiti.

Lisää lapsia ja varsinkin poikalapsia odotettiin syntyväksi mutta dilemman
muodosti fakta ettei Elisabeth tahtonut enää olla intiimeissä väleissä
puolisonsa kanssa saatika saada enää yhtään lasta jotka otettaisiin häneltä
heti syntymän jälkeen pois.

Lisäksi raskaudet tuhosivat hänen kaunista
vartaloaan ja estivät ankarat paastot joihin hän oli jo tottunut.

 Poliittisiin syihin vedoten Elisabeth saatiin painostettua
aviovuoteeseen vielä kerran ja tästä ajanjaksosta
 syntyi viimeinen lapsi, tytär Marie Valeria.

Marie-Valeria

Marie-Valerian kanssa asiat tulisivat olemaan eri tavoin, Elisabeth päätti.

Hän oli nuorimman lapsensa syntyessä 31-vuotias ja nousi dominoivaa,
autoritääristä anoppiaan vastaan voimalla jota hänellä ei ollut ollut aikaisempien
lastensa syntymien aikoihin. Kun hänen lapsensa oltiin normaalisti kiidätetty
niiden syntymän jälkeen imettäjälle ja siitä etäisiin lastenkamareihin joihin
Elisabethilla ei ollut pääsyä, piti hän nyt tiukasti lapsestaan kiinni
eikä antanut sitä eteenpäin luovutettavaksi.

Anoppi antoi periksi ja Marie-Valeriasta tulikin Elisabethin kiivaan
rakkauden kohde, olihan Marie-Valerie hänelle monessa tapauksessa
 kuin ensimmäinen lapsi.
 
Elisabethin nuorimman tyttären myötä elämä rauhoittui totuttuihin uomiinsa.

 Keisarinna keskittyi seuraavina vuosina matkusteluun sekä 
Marie-Valerian hoitoon. Lukuisat linnat kotimaassa ja ulkomailla
 takasivat sen että hovielämää ei juuri ollut pakko sietää vaikka 
keisarinnan jatkuva matkustelu herättikin närää lehdistössä.

Matkusteluun Elisabeth saattoi upottaa myös surunsa siitä että hänen 
kolme ensimmäistä lastaan oli niin julmasti hänestä erotettu. Kun ilkeä 
anoppi lopulta kuoli, olivat lapset niin etääntyneet tuntemattomaksi jääneestä 
äidistään ettei heidän väleistään muodostunut milloinkaan erityisen lämpimät.


Tilanne oli ollut raskas Elisabethin lisäksi erityisesti
hänen ainoalle pojalleen Rudolfille.

Rudolf ei ollut saanut olla missään tekemisissä
äitinsä kanssa. Koska pojasta koulittiin suuren maan keisaria,
ei hänelle sallittu elämän mukavuuksia vaan arki oli jatkuvaa  koulutusta
 tulevaa asemaa kohti. Hän sai kokea hyvin vähän rakkautta  ja ankara
isoäiti ja etäinen ja yhtä ankara isä ohjasivat poikaa elämässä  eteenpäin
 omine lujine tapoineen.

 Luonteeltaan Rudolf oli tullut äitiinsä, hän oli herkkä, kiltti ja
 liberaali ja kärsi äärikonservatiivisen isänsä ja asemansa alla.

Vuodet kuluivat, Elisabethin lapset kasvoivat. Ensimmäisenä
naimisiin meni 17-vuotias Gisela, seuraavaksi oli Rudolfin vuoro.

Rudolf nai belgian prinsessa Stephanien mutta avioliitto oli
onneton ja solmittiin täysin pelkkien poliittisten syiden vuoksi.

Stephanie oli konservatiivinen ja tahtoi elää rauhallista hovielämää,
Rudolf taas kapinoi asemaansa vastaan, hän tahtoi matkustella ja
hullutella eikä jämähtää hovin sääntöihin joka olisi ollut kuin paluu
lapsuuden tiukkuuteen ja kurinalaisuuteen.

Rudolf harrasti useita avioliiton ulkopuolisia sivusuhteita ja
kun hän onnistui tartuttamaan prinsessa Stephanieen prostituoidulta
hankitun sukupuolitaudin, parin välit viilenivät lopullisesti. Pari
sai vain yhden lapsen ennen pysyväksi jäänyttä välirikkoa.

Rudolfin ja Stephanien kihlajaiskuva

Avioliittonsa viilennyttyä entisestään kolmekymppinen Rudolf
ihastui 15-vuotiaaseen Marie Vetseraan jonka kanssa aloitti salasuhteen.

Marie ei ollut kuka tahansa neitokainen vaan nuori paronitar itsekin.

Teinitytöstä oli epäilemättä äärimmäisen imartelevaa ja häikäisevää
 kun päälle 30-vuotias tuleva keisari oli häneen niin avoimesti ihastunut.
Marie lankesi vanhemman miehen sulaviin elkeisiin ja suhde alkoi.

Marien perhe oli kauhuissaan, olihan saalis hyvä mutta naimisissa.

Suhde tulevaan keisariin ei vain pilannut Marien mainetta vaan
tahrasi Marien sisarten ja vanhempien maineen. Lisäksi oli avointa
tietoa että Rudolf heilasteli samanaikaisesti kuuluisan näyttelijättären
Mizzi Kasparin kanssa. Marie oli kuitenkin sokea kaikelle kritiikille.

Tuleva keisari halusi hänet ja hän halusi tulevan keisarin.

Marie

Seuraavilla tapahtumilla tulisi olemaan traagiset vaikutukset
ei vain Elisabethin elämään vaan myös koko euroopan historiaan.

Eräänä tammikuun aamuna kruununprinssi Rudolf oli vetäytynyt metsästyslinnaansa.

Hän oli kertonut äidilleen Elisabethille suunnittelevansa metsästysretkeä 
tuoksi tietyksi aamuksi. Kun aamu koitti, huomasi Rudolfin kamaripalvelija
 miten tämän huoneiston ovi oli tavallisuudesta poikkeavasti salvattu lukkoon. 

Muutamien muiden miesten kanssa ovi murrettiin auki 
hämärään huoneistoon jonka verhot olivat suljettu.

Vuoteelta puoli-istuvasta asennosta löytyi eteenpäin retkottavana eloton
 Rudolf jonka suusta oli valunut vuolaasti verta tämän rinnalle. Vuoteen toisella
puoliskolla makasi jo aivan jääkylmä ja jäykistynyt nuori Marie Vetsera.

Kamaripalvelija varmisti että molemmat osapuolet olivat varmasti
kuolleita ja ryntäsi nopeimpaan junaan jolla pääsi keisarilliseen palatsiin.

Uutinen oli saatava välittömästi keisarin korviin mutta
 palatsin jäykkä protokolla muodostui tässä järkyttävässä
tilanteessa aivan yhtä joustamattomaksi kuin muissakin tilanteissa.

Rudolf 

Oli etiketin vastaista että lakeija kertoisi uutisen keisarille sillä moisen kauhistuttavan
kuolinuutisen voisi tuoda tämän korviin vain keisarinna. Niinpä aikaa kulutettiin
jotta löydettiin Elisabethin kamarineito joka taas etsi käsiinsä ylimmän kamarineidon
joka taas etsi käsiinsä Elisabethin.

Elisabeth oli kreikankielen oppitunnillaan ja oli kieltänyt keskeytykset joka aiheutti
 jälleen viivästystä kamarineitojen pohtiessa miten uutinen saataisiin eteenpäin.
Lopulta kamarineito keräsi rohkeutensa ja kuolinuutinen saatiin kerrottua. Elisabeth
 murtui täysin ja purskahti hysteeriseen itkuun jolloin myös keisari ilmaantui paikalle.
Näin suru-uutinen oli lopulta tavoittanut Rudolfin vanhemmat.

Se mitä tarkalleen metsästyslinnassa oli tapahtunut, jää osin salaisuudeksi.

Tiedetään että ensimmäisenä kuoli Marie. Rudolf istui tämän kylmenevän
 ruumiin vieressä ilmeisesti useita tunteja mietiskellen ennen kuin tarttui
 aseeseen ja ampui itsensä. Rudolf oli myös jättänyt etääntyneelle
vaimolleen jäähyväiskirjeen jossa toteaa:

"Rakkahin Stephanieni, nyt pääset minusta, ole onnellinen omalla tavallasi.
Pidä huolta pikkuisestamme, hän on nyt ainoa mitä minusta jää.
Kaikille ystävilleni ja sisarilleni, kerro viimeiset terveiseni. 

Nyt menen hiljaa kuolemaani, joka on ainoa 
seikka joka voi enää pelastaa hyvän nimeni.

Syleilen sinua lämmöllä, rakkaudella Rudolf."

Tapahtumapaikka

Julkisuuteen kerrottiin ensin että kruununprinssi olisi menehtynyt sydänvikaan mutta
pian kerrottiin että kyse oli romanttisesta rakastavaisten yhteisitsemurhasta. Arvailtiin
että Marie Vetsera olisi mahdollisesti ollut raskaana mutta silti mysteeriksi jää miksi
tasapainoisena tunnettu Rudolf olisi surmannut itsensä ja suostunut kaksoisitsemurhaan
vain lasta odottavan rakastajattaren takia.

Itävalta oli kuitenkin nyt menettänyt kruununprinssinsä ja
 Elisabeth poikansa jota ei milloinkaan oppinut kunnolla tuntemaan.

Koska Elisabeth ei ollut saanut kuin yhden pojan eikä kruunu voinut periytyä tytöille,
tuli uudeksi kruununperijäksi Keisari Frans Josefin veli ja hänen jälkeensä tämän lapset.

Rudolfin kuolema oli valtava maailmanlaajuinen skandaali ja sillä oli
myös merkittäviä maailmanpoliittisia vaikutuksia.

Poikansa kuoleman jälkeen Elisabeth pukeutui pelkästään mustaan koko
loppuelämänsä ajan ja matkusteli entistä kiivaammin ympäri maailmaa.

Sisi muutamia kuukausia ennen kuolemaansa.

Vuonna 1898 Elisabeth oli jälleen eräillä
pitkistä matkoistaan, tällä kertaa Sveitsissä, Genevessä.

Samoihin aikoihin muuan 25-vuotias anarkisti Luigi Lucheni
 oli myös saapunut Geneveen toiveinaan murhata paikkakunnalla
oleskellut Orleansin herttua.

Luigilla ei ollut mitään henkilökohtaista herttuaa vastaan vaan hän
himoitsi oikeastaan kenen tahansa silmäätekevän murhaa. Hän tahtoi
tappaa "alistavan yläluokan" jäsenen hinnalla millä hyvänsä.

 Päiväkirjassaan hän pohti kenet ja milloin ja murehti vain sitä saisiko
 kynsiinsä ketään tarpeeksi arvokasta jotta hänen symboliseksi
 tarkoitettu tekonsa pääsisi lehtiin.

Pettymys oli suuri kun uhriksi katsottu Orleansin herttua olikin jo ehtinyt
 poistua kaupungista mutta lehtien seurapiiripalstat paljastivat että salanimen
alla matkaava "Kreivitär Hohenembs" olikin itseasiassa Itävalta-Unkarin
keisarinna ja siksi aivan mahtava saalis.

 Luigi

Noin kello puoli kaksi iltapäivällä Elisabethin oli määrä kävellä hotellista
jossa oli asunut läheisen genevejärven rantaan jossa keisarinnaa odotti
laiva valmiina viemään Elisabethin uuteen matkakohteeseensa.

Matkatavarat sekä palvelijat oli lähetetty etukäteen matkaan.
Elisabeth oli kieltäytynyt myös Geneven poliisin suojelusta erittäin
itsepintaisesti, hän tahtoi matkustaa mahdollisimman normaalisti
eikä se onnistunut mikäli ympärillä pyörisivät turvamiesten joukkiot.

Luigi oli tarkkaillut Elisabethia useiden päivien ajan ja lähestyi nyt
keisarinnaa joka kulki kadulla vain yksi kamarineito mukanaan. Harppoen
naisten viereen Luigi teeskenteli kompastuvansa ja iski piikiksi teroitetun
 viilan suoraan Elisabethin vatsaan. Iskun voimasta Elisabeth tuupertui
 maahan josta samaan aikaan ohikulkeva hevoskuski auttoi tämän ylös.

Keisarinna ei ymmärtänyt loukkaantuneensa pahasti.

Kamarineitonsa avustuksella hän jatkoi matkaa ja käveli noin
 sadan metrin matkan odottavaan höyrylaivaan jossa hänen kuntonsa
 nopeasti aleni. Laivan kapteeni joka ei tiennyt arvovaltaisen matkustajansa
henkilöllisyyttä komensi Elisabethin laivan kannelle selventämään
 päätään ja löysentämään korsettiaan mikäli tunsi olonsa huonoksi.

Kannella kauhistunut kamarineiti koetti vilvoittaa keisarinnaa ja kyseli oliko
Elisabethilla kenties kipuja. Keisarinna ehti vastata ettei tuntenu kipuja mutta
menetti välittömästi tämän jälkeen tajuntansa. Kamarineito viilsi keisarinnan
äärimmäisen tiukaksi nyöritetyn korsetin auki ja vasta silloin huomasi punaisen
yhä laajenevan veritahran tämän vasemman rinnan yläpuolella.

Jo liikkeelle lähtenyt laiva käännettiin takaisin rantaan, purjeesta
 improvisoidut paarit valmistettiin pikavauhtia ja kuusi matruusia
kantoi keisarinnan takaisin hotelliin jossa hotellinomistajan
 sairaanhoitajavaimo vastaanotti Elisabethin antaakseen ensiapua.

Ensiapu ei enää auttanut. Keisarinna oli kuollut.


Kamarineito, paikalle rynnänneet lääkärit ja henkilökunta
voivat enää vain polvistua hotellin lattialle rukoukseen.

Sähke Elisabethin keisaripuolisolle lähetettiin ja seuraavan
 päivän ruumiinavauksessa selvisi kuoleman aiheutuneen terävän esineen
iskusta sydämeen. Huomattiin myös että tiukka korsetti oli hidastanut
verenvuotoa, estänyt kipuaistimuksia ja siksi kuolema ei ollut tapahtunut
välittömästi hyökkäyshetkellä haavan kuolettavuudesta huolimatta.

Ajan tavan mukaan Elisabethin sydän irroitettiin ruumiista ja se lähetettiin
hänen vihkikirkkoonsa. Hänen muut sisäelimensä lähetettiin toiseen
kirkkoon ja varsinainen ruumis kuljetettiin lasikattoisessa arkussa
Itävaltaan sukuhautaan.

Murhaaja Luigi Lucheni joka oli tahtonut tehdä itsensä ja aatteensa kuuluisaksi
vangittiin ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Luigi itse olisi tahtonut
kuolemantuomion ja marttyyrinkruunun mutta sen sijaan tämä tuomittiin
tavallisena murhaajana eikä poliittisena rikollisena. Hän koetti tappaa
itsensä vankilassa useita kertoja siinä onnistumatta ja päätti lopulta kirjoittaa
muistelmansa. Eräänä iltana vartija löysi muistelmat ja tuhosi ne. Tätä iskua
 Luigi ei enää kestänyt vaan onnistui hirttämään itsensä samana iltana.


Elisabethin jälkeläisiä on yhä olemassa.

Keisaripari Elisabetilla ja Frans Joosefilla oli neljä lasta. 

Heidän ainoa poikansa Rudolf (1858–1889) 
kuoli nuorena oman käden kautta.

Heidän kolme tytärtään olivat

 Sophie Friederike (1855–1857), 
Gisela Louise Marie (1856–1932) ja 
Marie Valerie (1868–1924).

Rudolphin osalta suku jatkuu:  

Rudolfilla oli yksi lapsi, tytär Elisabeth. 
Hänellä oli avioliitostaan Ernst Windisch-Graetzin kanssa neljä lasta,
 kolme poikaa ja yksi tytär: Franz Josef, Ernst, Rudolf ja Stephanie. 

Lapsista Rudolf kuoli 1930 23-vuotiaana ja tiettävästi perheettömänä. 
Viimeisenä kuoli nuorin Stephanie (Björklund) vuonna 2005. 
Stephanie oli kahdesti naimissa ja hänellä oli kummastakin avioliitosta 
yhteensä kaksi lasta, vuosina 1935 ja 1944 syntyneet pojat.
  • Alvar Etienne d'Alcantara de Querrieu (30 7. 1935 - )
  • Bjorn-Axel Björklund (20.10. 1944 - 7.9.1995)
Stephanien lisäksi sisaruksista ainakin Franz Josefilla oli jälkeläisiä, 
tytär ja poika, joista tytär Stéphanie (Blundell-Hollinshead-Blundell) oli 
 tunnettu valokuvaaja. Hänellä puolestaan on kaksi lasta, vuosina 
1967 ja 1969 syntyneet pojat.

 Keisariparin lapsista lisäksi Marie Valerie (1868–1924) 
 ja Gisela (1856–1932) olivat perheellisiä. 

Giselalla oli puolisonsa Leopold Prinz von Bayernin 
kanssa neljä lasta, joista nuorin Konrad kuoli vuonna 1969.

Nuorin keisariparin lapsista Marie Valerie (1868-1924) 
eli puolisonsa Franz Salvatorin kanssa Wallseen linnassa.
Heidän kymmenestä lapsestaan ainakin kuusi oli perheellisiä. 
Toiseksi vanhimmalla pojalla Hubert Salvatorilla oli
 puolestaan kolmetoista lasta.

Wallseen linna on edelleen suvun hallussa. Linnan haltijoiden
 sukupuu on nähtävissä internetissä. 

Sen osoite on http://www.wallsee-sindelburg.gv.at...herren.pdf .

Sukupuun mukaan Marie Valerien, keisariparin nuorimman 
lapsen, sukulinjan nuorin jäsen on syntynyt vuonna 2007. 
(Felix Habsburg-Lothringen.)

Sisin elossa olevien jälkeläisten tarkka määrä ei ole
tiedossa, mutta
 edellä esitetyn perusteella voi olettaa, että heitä on lukuisia.

Sisin lapsenlapsenlapsenlapsi 
Marie Valerie Habsburg-Lothringen puolisoineen.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Lisätietoa korusta


Kirjoitin jokin aika sitten löytäneeni vanhojen
tavaroiden myymälästä vanhan ja hopeisen
rusettirintaneulan.

Hopean leimat kertoivat esineestä jonkin
verran mutta kaikkea en osannut tulkita itse.

Päätin ottaa yhteyttä iGS tietohuoltoasemaan.



Kyseessä on kaikille ilmainen Helsingin 
kaupunginkirjaston tietopalveluammattilaisten palvelu.

Lähetä kysymys koskipa se leivontaa, 
 samoalaisten kihlausriittejä tai autonkorjausta sivun 
 kautta ja sinulle vastataan sähköpostilla. 

Vastaus on yleensä kattava ja asiantunteva, vastaavathan siellä alan ammattilaiset. 

Tälläkään kerralla IGS ei pettänyt,
koruni on todennäköisesti Aarne Saarinoron
 tekoa ja vuosilta 1939-1951.

lauantai 22. toukokuuta 2010

Elämää ja kuolemaa auringonpaisteessa


Oli kaupunkipäivä ja löysin erään kirpputorin kellarikerroksen
vitriinistä tällaisen rintaneulan sopuhintaan. Se on vanhaa suomalaista
 hopeaa ja niin kaunis kimmeltävine prismoineen.

Leimojen perusteella ajalta ennen sotia.

Kenelleköhän se on kuulunut ja miksi
ja millaisia reittejä pitkin se on päätynyt kirpparin kellariin?



Näin söpö räpiköijä tuli 
viihdyttämään minua hetkeksi.

 

Tämä on vähän mysteeri. 


Oli ihana päivä ja päädyin ottamaan aurinkoa vanhan luostarin raunioihin.

Nuo rauniot ovat paikka jotka vetävät minua puoleensa kuin magneetti.Niin jännää
että keskellä kaupunkia on noin konkreettinen yhtymäpiste maailmaan ja aikaan jota ei
enää ole. Kerron näistä raunioista joskus toiste tarkemmin.

Aamulla kun olin lähtenyt liikkeelle oli yösateen jäljiltä koleaa ja
 pukeutumiseni sen mukaista. En olisi osannut arvata että päivästä tulee paahtava,
olin hätää kärsimässä villapaidassani ja epäkesävaatteissani. Olin onneksi hetkeä
aikaisemmin ostanut rintakorun lisäksi kirpparilta niin puhtaalta ja huuhteluaineelta
tuoksuvan hameen että uskalsin tuolla raunioiden keskellä vaihtaa vaatteita.

 Itse hameessa oli porsaita, hevonen
ja kanoja, en malttanut olla sitä ostamatta. Ja suoraan sanottuna tuolla luostarin
suojaisissa raunoissa lähti paitakin päältä sillä paidan alla minulla oli bikiniyläosa.

Maha näkyy.

Oli siis kertakaikkiaan uskomaton päivä. Auringon paahde,
 ilmaiseksi kirpputorilta saatu hyväkuntoinen Edith Piafin elämänkerta,
vanhaa hopeaa laukussa, mangomelonijäätelö toisessa kädessa ja se
 tunnelma joka tulee kun istuu 1400-lukulaisen luostarin
ruokasalissa/kirkkokammiossa/suurtuvassa..

En tiedä tarkalleen missä käytössä valtaamani
 tila silloin 600-vuotta sitten on ollut mutta mikä tunnelma.

Päivä jää varmasti mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaimmista.


Tässä on laitettu varmaan ruokaa.

Kuvitelkaa tuohon iso pata porisemaan
 jalanmittaisten palavien halkojen päälle.

 Mietin vain mitäköhän munkit olisivat ajatelleet
 jos olisivat tienneet että vaivaisten 600-vuoden
 kuluttua joku, nainen päällepäätteeksi, istuskelisi
 kevytmielisesti bikineissään kohdassa jossa
aikaisemmin polvistuttiin rukoukseen.

Oikein näen miten munkki,vaikkapa Wilhelm nimeltään on
tuossa rukouksen ääressä (samalla puuroa hämmentäen)...


Vältyn haikealta tunnelmalta hautausmailla hyvin harvoin.

Tämän luostarin pihalla lienee muinoin ollut useita hautoja mutta nyt vain muutamia.

Vanhimmat kivet ovat vain murusia tai sitten ne näyttävät näin surkeilta.


Joskus on ollut naisia, miehiä ja lapsia jotka ovat tehneet asioita, nauraneet, tehneet työtä,
leikkineet, riidelleet arkipäivän asioista, olleet flunssassa ja laittaneet ruokaa, eläneet.

Ne viimeiset muistot heistä ovat nyt sammaleen
 peittämiä tai aika on huuhtonut kokonaan kivistä heidän nimensä pois.

Kukaan ei enää muista heitä eikä heidän haudoistaan pidetä huolta.


Heidän geeniperimänsä silti varmasti yhä elää.

Lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsia
jotka eivät edes tiedä että sen jäänteet jota he saavat kiittää
erikoisenmuotoisesta nenästä tai hiusten kihartumistaipumuksestaan
makailee unohdettuna kivenmurun alla.

Luin myös mitä Esko Valtaoja kirjoittaa asioista.

Tällaisia tosinaan mietin.

Tulee päivä
jolloin kukaan ei muista minuakaan tai sinua.
  Tarinat ja kertomukset meistä unohtuvat.
                                           


Joitakin hyväkuntoisia ristejä ja
 muistomerkkejäkin löytyi.

Ne ovat järjestään melko uusia, 1700-luvulta 1800-luvulle.

Tämä hauta oli mielenkiintoinen, kaunis.

Ristissä on sydämiä sekä tähti jota ympyröi tilaa
 jättämättä goottilaistyylinen kehä jossa kukkaornamentteja.

Tässä lepää ylivääpeli, toteaa kivi ruotsiksi.


 Tämäkin on kaunis.

Jumalan kaikkinäkevä silmä ja kukkia ja tähtiä...




Kimnaasilainen, "lukiolainen."  Nuori on ollut.


Katsokaapa tätä. Ihan totta.

Kun on kyse näin vanhasta haudasta, eikö kaupunki voisi pitää niistä huolen?
Tai ehkä edes joku koululuokka voisi tulla paikalle ja nitkutella sammalta irti?

Ken lepää tässä? Aikanaan kalliilla rahalla hankittu hauta,
teetetyt takorauta-aidat haudan ympärille, iso kaiverrettu kivi.

Öisin tuolta paaden alta kuuluu varmaan rahinaa, siellä
vainaja kääntyy haudassaan nähdessään missä kunnossa
muistomerkkinsä on.


Tämä hauta on hellyyttävä.

Haudalle on istutettu puu.

Puu on kasvanut.

*

Tämän bikineissä ja possukanaheppahameessa
 paljain varpain säihkyvässä auringonpaisteessa ja
 kuumuudessa kaupungin keskustassa tepastellun
 kierroksen perusteella voin antaa vinkin mitä
 toivomuksia kannattaa esittää perikunnalle
 hautamuistomerkistään jos sen haluaa kestävän.

 Ensinnä ristin tms. kannattaa olla valurautaa
 ja kirjoituksen pitää olla ulkoneva, ei missään nimessä kaiverrettua, 

Myös kannattaa se risti pystyttää pystyasentoon,
 ei makaamaan. Silloin pysyvät poissa kuluttavat sateet,
 jäät, sammalet ja pussikaljalaiset.

 Näiden neuvojen avulla nimesi säilyy ja sitten joidenkin satojen 
vuosien kuluttua voi joku tyttönen katsella muistoasi, lukea nimesi ja ihmetellä
 mille sinäkin nauroit, mitä ajattelit ja teit.



Turkoosinsinisestä kuoresta oli syntynyt kuolleiden keskelle uutta elämää.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Salamoita


Olin aloittelemassa tänne kirjoittamista aivan
toisesta aiheesta mutta sitten saapui keskeytys.

Kesän yötaivaalta alkoi tulla tällaisia.



Ukkonen luo ihmeellistä energiaa jonka voi tuntea.

Kuin olisi itse elossa paljon vahvemmin kuin ennen.
.


Juuri tämän kuvan aikana salama iski niin että talo tuntui heiluvan ja
pienen murto-osasekunnin aikana oli aivan kuin ulkona olisi
 ollut kirkkain päivä...


Kello oli kaksi yöllä.